MM-jalkapallon ympärillä on aina iso rahantekokoneisto. Kaikki haluavat päästä osille MM-huumasta. Jokaiselle on tarjolla jotain, on kyse sitten baareista, kisatoreista, tuotteista, fanikamasta tai vaikkapa palasta finaaliottelun nurmea.

Pääosaa esittelee luonnollisesti FIFA, joka on taannut sponsoreilleen ison näkyvyyden. Ja sitä on tietysti televisiopartnereiden kautta rutkasti tarjottu. On deodoranttibrändätty vaihtotaulu, VAR-kopissa on omat näkyvyydet ja vähän kaikkea maan ja taivaan välillä.

Yksi perinteinen, ja todella hyväksi havaittu, sivubisnes on keräilykortit. FIFAlla on sopimus italialaisen Paninin kanssa. Panini saa sopimuksen myötä myydä yksinoikeudella keräilykortteja. Versioita on kaksi, toinen on perinteinen keräilykortti ja toinen on tarraversio. Kummallakin vaihtoehdolla on omat kannattajansa.

Kotonamme päädyttiin tarraversioon. Juniorijalkapalloilijapoikani halusi ryhtyä keräilemään kortteja, joten miksipä ei? Itse seurasin keräilyä alussa hieman sivummalta ja tietysti nautin, jos pakasta löytyi pojalle joku erityisen mieluisa pelaaja. Toki samalla tuli rahoitettua pojan uutta ”harrastusta”.

Mutta ei mennyt kuin hetki, kun tempauduin itse mukaan. Avasimme pakkoja yhdessä ja liimailimme niitä keräilykirjaan. Hetkessä 60-vuotias ukkeli matkasi jollain aikakoneelle 1970-luvulle. Tuolloin keräiltiin jääkiekkokortteja, kunnes räjähti: Argentiinan MM-kisat 1978 tarjosivat ainakin minun muistikuvani mukaan ensimmäiset jalkapallokortit Suomessa.

Muistan hyvin sen tunteen, kun sai jonkun uuden kasvon – esimerkiksi argentiinalaisen tai brasilialaisen, joista ei ollut koskaan kuullut mitään. Sitten napattiin liimapuikko ja laitettiin kuva paikalleen. Vaihtareiden pino tietysti kasvoi valtavan suureksi, mitä pitemmälle keräily meni. Siihen aikaan ei vaihtokauppaa verkossa tehty, joten kavereiden kanssa kortteja sitten diilailtiin.

Takaisin nykyhetkeen. Jossain vaiheessa poikani into hyytyi, mutta minun ei. Pari kertaa poika on tullut mukaan auttamaan isukkia liimaushommissa (jos joku uusi pelaaja on sattunut löytymään), mutta pääosin hän seuraa asiaa sivusta. Huolestuttavinta oli, että pojan lähdettyä mökkeilemään, ostin itse ison kasan korttipakkoja ja toivoin parasta peläten pahinta. Eli sitä, että jo aika täynnä olevaan kansioon ei yhtäkään uutta naamaa löydy.

Eivätkä pakat ilmaisia ole. En edes uskalla laskea, miten paljon Panini on käärinyt euroja minulta näiden kisojen aikana. Ja luonnollisesti myös FIFA, sillä keräilykansion esipuheen on laatinut itse Gianni Infantino. Tuttu hymyilevä kaljupää toivottaa tekstissä keräilyn riemua ja tietysti sitä, että käyttämäni rahat kulkevat FIFAn kautta globaalin juniorijalkapallon hyväksi. Kiva, jos näin tosiaan käy.

kortitetusivu
Kukas se siellä toivottaa tervetulleeksi kuluttamaan rahojaan? Kuva: Timo Walden

Panini on joka tapauksessa kiero yhtiö. Aikaisessa vaiheessa tuli selväksi, ettei korttien jako pakkoihin ole tapahtunut mitenkään demokraattisesti. Ei ole mikään suuri yllätys, että hankkimastani korttivuoresta ei ole löytynyt Cristiano Ronaldoa, Erling Haalandia, Michael Olisea tai Joshua Kimmichia. Kyseisten maiden rivipelaajia on sen sijaan vaihtaripinkassa rutkasti. Olisi sinänsä mielenkiintoista tietää, miten paljon vähemmän Ronaldoja tai Haalandeja on painettu kuin vaikkapa Haitin Carlens Arcusia. Voiko olla sattumaa, että Marokon kokoelmassa on kaksi tyhjää paikkaa: Brahim Diaz ja Achraf Hakimi?

Todennäköisesti jokaisesta maasta on valittu joku pelaaja tai pari, joita ei ole isoon jakeluun laitettu. En ole nimittäin saanut ainuttakaan maata kokonaan täyteen. Jokaisesta puuttuu yksi tai kaksi naamaa. Vain määrien rajoittaminen tiettyjen pelaajien suhteen selittää tämän.

Mutta eipä sillä väliä. Tänäänkin käyn ostamassa lisää pakkoja ja pidän peukut pystyssä, että joku maa täydentyisi. Tai tulisi viimein se Ronaldo, joka on poikani ehdoton suosikki vielä tänä päivänä.

Ehkä jossain vaiheessa annan pojalle toimeksiannon siitä, että käy jossain verkon syövereissä tekemässä vaihtokauppaa tai jopa suoraa bisnestä puuttuvista korteista. Itse en tuollaista hallitse, mutta varhaisnuorisolle asia on perusarkea.

Joka tapauksessa, on ollut hienoa matkustaa aikakoneessa takaisin 1970-luvulle. Tosin vähän kyynisempänä kuin silloin voin todeta, että jossain määrin minua kusetetaan ja lypsetään rahat pois.

Kerran neljässä vuodessa tuonkin sietää, hyväksyy ja siitä vieläpä nauttii.

Timo Walden
Jalkapalloromantikko ja hetkellisesti keräilykorttien orja