Urheilijoiden ja valmentajien puheita leimataan usein jargoniksi. Vastauksissa – ehkä turhan toistuviinkin – kysymyksiin kuullaan monesti lauseita, jotka osattaisiin ennakoida saataviksi jo ennen asioiden kysymistäkin. SJK:n kapteeni Markus Arsalo teki tähän valtavan poikkeuksen, kun hän avasi rankkaa elämäänsä Veikkausliiga-podcastin viime jaksossa.
Puhuimme hänen valinnastaan SJK:n kapteeniksi, josta hän oli todella otettu, kiitollinen ja ylpeä. Otin puheeksi hänen ikänsä, 23 vuotta, ja sen, kokeeko hän olevansa nuori kapteeni. Keskustelu meni raiteille, joita en odottanut haastattelun kulkevan.
– Ikä on sellainen asia, joka mitataan elämänkokemuksessa ja asioissa, että kuinka nopeasti olet kasvanut. Moni viisikymppinen voi olla 15-vuotiaan tasolla ja moni parikymppinen voi olla ikäistään vanhempi. Se tulee sitä myötä, mitä koet elämässä, minkä läpi kuljet ja kuinka nopeasti joudut kasvamaan tilanteisiin. Minulla se kasvumatka on alkanut nuorena ja pienenä poikana, Arsalo sanoi.
Haluatko avata, millaisia asioita sinua on uran varrella kasvattanut siihen, että et ole itsesi nuoreksi tunteva?
– Minun koko elämäni on ollut sellaista. Koti oli vaikea. Meillä oli väkivaltainen isä ja sieltä piti lähteä 12-vuotiaana pois. Olen elänyt siitä lähtien omalla rahallani, ottanut omasta urastani koppia ja hoitanut omat juttuni. Nuoruusvuosien sekoilu jäi välistä ja piti aikuistua todella nopeasti. Pari vuotta sitten isäpuoleni, joka tuli porukoiden avioeron myötä kuvioihin, kuoli syöpään. Sen jälkeen piti kannatella veljiä, äitiä ja koko perhettä ja ottaa koppia koko poppoosta. Tässä on pitänyt johtaa perhettä aika monta vuotta, niin eiköhän meidän joukkueen johtaminen mene tuossa.
– Ehkä kohtuuttoman suuri paikka ollut nuorena poikana, mutta kuka niistä päättää. Eivät kai ne sodat ja taistelut meidän käsissämme ole. Kai Luojalla on lupa kasvattaa omistaan sellaisia kuin haluaa. Ne voi murtaa tai rakentaa. Sitten on omissa käsissä, miten asiat ottaa.
Yllätys Arsalon avoimuudesta oli varmasti myös jokaiselle kuuntelijalle valtava. Arsalo paljasti hyvin kipeän asian menneisyydestään ilman äänessä kuulunutta kiihkoa, ilman murtumisen elkeitä. Levollisuus miehen puhuessa oli suuressa ristiriidassa sanomansa vakavuuteen.
Kiitettävää avoimuutta
Asian tuominen julkisuuteen tapahtui Arsalolta sen enempiä suunnittelematta. On kuitenkin hyvä asia, että hän tämän avoimuuden valitsi. Suomessa on monia lapsia, jotka ovat Arsalon kanssa samassa tilanteessa, ja jos SJK-kapteenin puheenvuoro saa yhdenkin lapsen tai nuoren hakemaan, pyytämään ja saamaan apua, on Arsalon avoimuus palkinnon ansainnut. Myös noista elämän lähtökohdista huippupelaajaksi kasvaminen ansaitsee hatunnoston.
Vaikea menneisyys oli tuonut Arsalolle myös hurjan määrän epäitsekkyyttä. Häneltä kysyttäessä, mitä toivoisi jalkapallon vielä tuovan hänelle, hän käänsi valokeilan itsestään heti pois.
– Enemmänkin toivon, että jalkapallo vie minut paikkaan, jossa voin auttaa ihmisiä. Että futis vie minut sinne, missä ihmiset kuulevat, mitä minulla on sanottavana ja missä pystyn rohkaisemaan heitä, jotka sitä tarvitsevat ja että pystyn auttamaan heitä, jotka sitä kaipaavat. Se on ehkä syy, miksi pohjimmiltaan pelaan. En ehkä itseni, vaan maailman takia.
Ennen tätä hän oli kertonut, millainen kapteeni hän on SJK:n kopissa. Ei äänekkäin, vaan tarkkailija ja auttaja, ihmislähtöinen ja rohkaiseva.
Ja muistutus vielä, mitä hän sanoi siitä, mitä hänen on pitänyt vuosien aikana tehdä:
– Tässä on pitänyt johtaa perhettä aika monta vuotta, niin eiköhän meidän joukkueen johtaminen mene tuossa.
Aika valtava voimavara Arsalo SJK:n pukuhuoneeseen on. Enemmänkin kuin kapteeni, joku voisi sanoa.
Näkökulma: Panu Markkanen