Liverpoolin Valioliigamestaruus on jo pitkään ollut käytännössä varma. Sunnuntaina asia sai sinetin, kun joukkue voitti hullaantuneen kotiyleisönsä edessä Anfieldilla Tottenhamin. Ensimmäinen omissa käsissä ollut ottelupallo käytettiin, kuten odotettua.

Vaikka Tottenhamilla olisi ollut pelissä panosta, Liverpoolia he eivät olisi pysäyttäneet. Eikä kukaan muukaan. Tämä kausi oli Liverpoolin, oikeastaan alusta loppuun. Ylivoimaista. Jossain vaiheessa muitakin oli kutittelemassa, mutta ei missään vaiheessa oikeana uhkana. Harvoin mestaruus menee niin oikeaa osoitteeseen kuin tänä vuonna meni. Kiistatta paras voitti, oli mittarina mikä tahansa.

Cityn konseptit menivät täydellisesti sekaisin, kun Rodri loukkaantui. Chelsea on vasta matkalla huippujoukkueeksi. Newcastlella ei vielä riitä. Aston Villa ei ole tarpeeksi tasokas pelaamaan kärkisijoista. Manchester United… oli ManU. Ainoaksi oikeaksi kilpailijaksi nousi Arsenal, odotetusti. Cityn dippaus ei ollut odotettua, joten mestarikandidaattien määräksi vakiintui jo aikaisin Liverpool ja Arsenal. Ja Arsenalilta puuttui jotain. Sanotaan vaikka, että heiltä puuttui egyptiläinen tulosten takuumies.

Arsenal on nimittäin hävinnyt vain yhden ottelun enemmän tällä kaudella kuin Liverpool. Valtava ero pisteissä on syntynyt voittojen määrässä – tai Arsenalin tapauksessa tasapelien isosta määrästä. Kun joukkueella ei ole ollut takuuvarmaa maalintekijää, useat ottelut jäävät tasapeleihin. Liverpool nakutteli pitkin kautta heikkojenkin pelien jälkeen kolmen pisteen potteja, useimmiten Mo Salahin tekemällä maalilla tai vähintään syöttämällä.

Sarjassa Liverpool jyräsi kuin juna. Joukkueen ympärillä oli aika ajoin kohinaa, lähinnä siksi, että Salahin ja joukkueen kapteenin, Virgil van Dijkin, sopimustilanteet puhuttivat. Oliko tällä sitten tekemistä aikaisessa lähdössä Mestarien liigasta tai shokkiputoamiselle FA Cupista? Kenties, mutta Valioliigassa ei mikään tuupannut mestaruusjunaa raiteiltaan. Kun vielä muistetaan, että useampi pelaaja nosti tasoaan viime kaudesta, ei mestaruus ole ihme. Ja se maistuu varmasti todella hyvin, koska joukkue on periaatteessa sama kuin viime vuonna – kaverit saivat makean revanssin.

Penkkikomennus muuttui. Jürgen Klopp jatkoi matkaansa ja tilalle tuli esimerkiksi Englannissa täysin tuntematon Arne Slot. Liverpoolin skouttaus oli tehnyt ensiluokkaista työtä, sillä Slotin näkemys jalkapallosta oli hyvin pitkälle sama kuin Kloppin. Pienen vivahtein tietysti, mutta pääosin sellainen, että sama pelaajisto kelpasi. Usein, kun manageri vaihtuu, laitetaan siirtomarkkinoilla tuulemaan. Liverpoolissa näin ei käynyt. Hyvästä pidettiin kiinni.

Mutta uusi manageri nosti täysin uudelle tasolle etenkin hollantilaiset Cody Gakpon, Ryan Gravenberchin ja Van Dijkin, jonka viime kausi jätti paljon toivomisen varaa. Kun Alexis MacAllister alkoi pelata sillä tasolla kuin maailmanmestarin pitääkin, oli Liverpool pitelemätön. Unohtamatta Ibrahim Konatea, joka muodosti Van Dijkin kanssa loistavan alakerran tandemin. Eikä homma jäänyt maalivahdeistakaan kiinni: Caoinhim Kelleher pelasi monta hyvää peliä Alissonin ollessa poissa, eikä turhia maaleja mennyt omiin.

Slotista tuli ensimmäinen hollantilainen manageri, joka Valioliigan voitti. Moni, Slotia nimekkäämpi, hollantilaismanageri on sitä yrittänyt, mutta turhaan. Nyt tehdään historiaa silläkin sektorilla ja sitä kautta Merseysidella vietetään useita unettomia öitä – positiivisista syistä. Kun ensimmäinen Valioliigamestaruus varmistui muutama vuosi sitten, vietettiin korona-aikaa, se tuli tyhjien katsomoiden edessä ja ilman mitään paraateja tai juhlallisuuksia.

Nyt tilanne on toinen. Liverpoolin kannattajat vetävät tällä kertaa juhlinnan tuplana. Ansaitusti, ylivoimaisina mestareina.