Veikkausliigan siirtoikkuna aukesi 2. helmikuuta. Toisin kuin suuressa maailmassa, ei tällä ole ollut mitään merkitystä. Kuten aina ennenkin, Veikkausliigaseurat testaavat ja hankkivat sopimuksettomia pelaajia. Näin tapahtui esimerkiksi kuvan Doni Arifin kohdalla, kun hän siirtyi Ilveksestä KuPS:n paitaan sopimuksensa päätyttyä Ilveksen kanssa.

Kun maailmalla siirtoikkunan aukeaminen – etenkin vuodenvaihteen version – aiheuttaa mahtavan spekulaatiotulvan, pelaajia siirrellään sinne ja tänne supertähdistä lähtien, niin Suomessa ei ole edes ainuttakaan siirtohuhua liikkeellä. Maksimissaan saatetaan pohtia, mihin laitetaan joku nuori pelaaja lainalle.

Suomi poikkeaa oikeastaan kaikista Länsi-Euroopan jalkapallomaista tässä. Kun esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa käydään seurojen välistä kauppaa – siis oman maan sisällä – Suomessa näin ei tapahdu. Otetaan esimerkiksi Djurgården viime kaudelta: kun tarvittiin kesken kautta laitapuolustajaa, ostettiin sittemmin Huuhkajissakin esiintynyt Adam Ståhl Häckenistä. Siis pelaamaan samaa sarjaa kilpailijan riveihin.

Oleellista oli kuitenkin se, että pelaaja ostettiin. Raha siis liikkui, kuten useimmissa tapauksissa oikeastaan kaikkialla muualla kuin Suomessa.

Sopimuksellisia ei lähestytä

Kun jalkapallon ystävät ahmivat siirtospekulaatioita joulun kieppeillä, ja Fabrizio Romanon maine kasvaa uutisoijana, puhutaan lähes vain ja ainoastaan sopimuksellisista pelaajista. Eli sopimuksia ostetaan ja myydään.

Suomessa tyydytään siihen, että jos on sopimus, sitten on sopimus eikä pelaajan edustamaa seuraa edes lähestytä. Tai jos lähestytään, kauppaa ei synny. Kotimainen pelaajasiirto rahalla on äärimmäisen harvinainen tapaus, kun ulkomailla jo Pohjoismaissa täyttä arkipäivää.

Spekuloidaan vähän. Kun KuPS sai Matias Siltasesta 1,2 miljoonaa euroa, pohdittiin laajasti, miten KuPS:in keskikentälle nyt käy. Jos KuPS olisikin päättänyt käyttää siirtosummasta vaikka 400 000 tuhatta uusien pelaajien hankintaan Veikkausliigasta, olisi saalis ollut varmasti aika hyvä ja useampi pelaaja olisi liikkunut.

Kun tiedetään, mikä on suomalaisseurojen taloudellinen tilanne, voisi pelaaja hyvinkin liikkua kymmenillä tuhansilla. Bonuksena ostaja saisi pelaajan, jonka he jo tuntevat ja tietävät läpikotaisin potentiaalia myöten – joko täsmähankinnaksi tai kasvamaan korkoa. Näin ei kuitenkaan normitasolla tapahdu, vaan lähdetään mieluummin hankkimaan arpalippuja ulkomailta.

Ostettaisiinko kotimaasta?

Voi tietysti olla, ettei KuPS olisi löytänyt mieleistään vahvistusta Suomesta, mutta yleisellä tasolla tuollainen toimintatapa on hyvin vieras. Miksi? Toimii se muuallakin. Lisäbonuksena on se, että raha liikkuisi kotimaassa ja yhtenä tulolähteenä voisi olla kotimainen pelaajakauppa.

Aika monen seurassa on strategiaan kirjattu, että ”myydään tämän ja tämän ajanjakson aikana kaksi pelaajaa ulkomaille”. Kuinka monella seuralla on kirjattuna, että ”myydään tämän ja tämän ajanjakson aikana kaksi pelaajaa ulkomaille tai kotimaahan”? Euro on saman arvoinen, tuli se ulkomailta tai kotimaasta.

Kun on huhuttu esimerkiksi kesän siirtoikkunassa oikeista pelaajakaupoista, on lopputulos ollut hyvin harvoin se, että kauppa olisi toteutunut. Esimerkiksi viime kesänä tiettävästi yksi varakas suomalaisseura halusi ostaa pelaajan varattomasta suomalaisseurasta, mutta hinnasta ei päästy yksimielisyyteen.

Varakkaampi seura oli sitten todennut, että ”no, otamme hänet sitten kauden jälkeen ilmaiseksi”. Tällaisia tarinoita on kuultu aiemminkin.

Mitä jos Pukki olisi kaupan?

Uusin Suplan Kallström & Engström – suoraa puhetta Veikkausliigasta -podcast paneutui aihepiirin ansiokkaasti. Kaksikon haavemaailmassa peli aukeaisi kerralla, jos KTP ostaisi ensi kesänä Teemu Pukin puolella miljoonalla Klubista. Tämä oli heitetty vitsillä, mutta totta toinen puoli. Ei tarvita kuin yksi seura, joka alkaisi aggressiivisesti käydä kauppaa Suomessa, ja homma lähtisi todennäköisesti rullaamaan. Suomi ottaisi jalkapallomaana kerralla harppauksen kohti muita.

Esimerkiksi Norjassa Rosenborgin valtakaudella siinä vaiheessa upporikas seura maksoi aina siirtokorvauksen kotimaasta hankkimastaan pelaajasta, vaikka olisi saanut pelaajan ilmaiseksi. Se oli seuran toimintaperiaate. Tämän seurauksena Rosenborgin miljoonista jäi iso osa muille Norjan seuroille ja koko Norjan jalkapallo aidosti iloitsi Rosenborgin euromenestyksestä. Rosenborgin menestys satoi kaikkien laariin.

Lopputulema oli se, että pienemmät seurat vinkkasivat itse Rosenborgille, että ”meillä on nyt pelaaja, joka kannattaa katsastaa”, koska sitä kautta tuloja tuli heti. Lisäksi myyvälle seuralle taattiin prosentit mahdollisesta jatkosiirrosta. Kun Rosenborgin pelaaja lähti maailmalle, hinta oli aivan jotain muuta kuin olisi ollut vaikkapa Sandefjordin pelaajasta.

Aivan kuten Suomessa: HJK:n pelaajan myyntihinta on menestyksen ja maineen vuoksi huomattavasti kovempi kuin yhdenkään muun Veikkausliigaseuran, tietyin harvinaisin poikkeuksin.

Ruudun selostajakaksikon haaveissa oli, että Suomi ”normalisoituisi” ja kauppa alkaisi käydä. Lopputeesinä oli kysymys, ”kuka jysäyttää sen ensimmäisen pommin?” Se on hyvä kysymys, sitä odotellessa ja toivoen, että näin tapahtuu.

Jos pitää veikata, sen pommin tulee jysäyttämään Ilves.

Panu Markkanen