Tällä kaudella keskiarvo on vain hieman yli 2000 silmäparia per ottelu, ja esimerkiksi maanantaina Interin ja IFK Mariehamnin väliseen huippumielenkiintoiseen peliin paikalle vaivautui vain 1200 katsojaa. Lukemat eivät ole hyviä, ei missään nimessä.

Viime viikkoina useampi eri taho on nostanut esiin vaihtoehdon, että Veikkausliigassa pelattaisiin jatkossa pudotuspelit. Ehdottajien mukaan tämä toisi lisää yleisöä kauden ratkaisupeleihin.

Veikkausliigassa kokeiltiin pudotuspelejä 1990-luvulla yhden kauden ajan. Silloin pudotuspeleissä yleisökeskiarvo oli noin 2500. Pudotuspelit näkyivät radikaalisti ”runkosarjan” viimeisillä kierroksilla, sillä merkityksettömiä pelejä oli aivan liikaa. Esimerkisi kauden toisen viimeisen kierroksen yleisökeskiarvo oli vain 1200.

Mestaruudesta taistelee vielä kolme joukkuetta ja putoamisesta kaksi. Jo pelkästään tämänkin perusteella pudotuspeleille voi sanoa ”ei kiitos”.

Ja entä ne joukkueet, jotka eivät pudotuspeleihin pääse. Kausi lyhenee entisestään ainakin kuukaudella. Se ei pelaajia kehitä.

Mistä se yleisö sitten tulee peleihin?

Kaikki lähtee seurojen tekemästä työstä, päivittäisestä työstä. Piste.

Sarjajärjestelmät ja pelipäivät ovat hyvä tekosyy vedota pieniin yleisömääriin, mutta niillä ei pitäisi olla mitään tekemistä asian kanssa. Jos seura on omalle yhteisölleen tärkeä, jokainen yhteisön jäsen tulee peliin kuin peliin – on se sitten maanantaina, perjantaina tai sunnuntaina.

Jokainen ihminen haluaa perusluonteeltaan kuulua johonkin yhteisöön, jossa on mukana samanhenkisiä ihmisiä. Jalkapalloseuroilla, kuten muillakin urheiluseuroilla, on tässä asiassa merkittävä rooli. Tai ainakin voisi olla.

Seuran tärkein tehtävä ei ole hankkia 20 pelaajalle huonosti palkattua työtä, vaan tarjota yhteisön jäsenille sellaisia elämyksiä ja tunteita, joita ei muulta saa. Kun päästään tähän tilanteeseen, ei edes menestyksellä ole lopulta väliä. Urheilusta haetaan tunteita, yhteenkuuluvuutta sekä jännitystä, jotka voidaan jakaa muiden samanhenkisten ihmisten kanssa.

Esimerkkinä jääkiekon puolelta. HIFK:n ”paha maine” on sellainen, johon suurin osa haluaisi samaistua. Kukapa ei haluaisi olla yhteisössä mukana, joka on stadilainen, ilkeä, ja jopa ”kovis”.

Minä>Me>Jokerit on taas toisen helsinkiläisseuran mainosslogan. Siinä ollaan myös täysin asian ytimessä.

Kummallakaan seuralla ei näy kassassa, jos menestystä ei yksittäisellä kaudella tule. Molempien seurojen kohdalla voidaan puhua vahvasta seurakulttuurista.

Seura ei ole vain seuraava ottelu. Seura on elämäntapa ja yhteisö. Tämä pitäis ymmärtää myös monen seuran markkinointiosastolla.

Miten ihmisiä sitten saadaan mukaan jalkapalloseuran tarjoamaan yhteisöön?

Edelleen. Kaikki lähtee siitä jokapäiväisestä työstä, markkinoinnista ja esillä olemisesta.

Nyt lähes jokaisen liigaseuran toimiston rajalliset resurssit menevät siihen, että pitää löytää uusia yhteistyökumppaneita – kenellekään ei jää aikaa hoitaa markkinointia ja sitä päivittäistä työtä sen eteen, että yleisöä tulee peleihin ja seuran toimintaan. Sehän on kuitenkin se koko homman ydin. Yksi lehtimainos tulevasta pelistä ei riitä.

Mitä jos 20 pelaajan rinkiä vaikka kutistaisi 2-3 pelaajalla? Heidän tilalleen voisi ottaa omia nuoria pelaajia, ja säästyneet kulut laitettaisiin 1-2 uuden ammattilaisen palkkaamiseen toimistolle.

Keskustelu esimerkiksi pudotuspeleistä on varmasti hyvästä, mutta oikotietä ei ole onneen. Yksittäisillä tempauksilla saadaan katsomo täyteen, mutta ne ihmiset pitää saada sinne myös uudestaan.

Seuran pitää rakentaa itsestään kiinnostava ja tärkeä, luoda seurakulttuuria.

Kymppipaikka.fi / JS