Kuva: Mira Lönnqvist

Junnufutiksessa poikkeustilanne on aika pysähtymiselle ja pohdinnalle

09.5.2020

Tämä eteen tuleva tilanne kertoo paljon myös poikkeusaikaa edeltävän toiminnan sitouttamisen onnistumisesta ja siitä, millaisen merkityksen seura- ja joukkuetoiminta on pelaajien arkeen synnyttänyt. Ehkä seuroissa on paikallaan pohtia sitäkin, mitä ja keitä varten se on olemassa, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Junnufutiksessa poikkeustilanne on aika pysähtymiselle ja pohdinnalle

Poikkeusolojen aiheuttama muutos seura- ja joukkuetoiminnan arkeen on mielenkiintoinen testi junnufutikselle ja joukkuelajeille ylipäänsä. Poikkeustilanne läpileikkaa yhteiskunnan eri ihmisryhmät, mutta sen käytännön ilmenemisessä on tapauskohtaisia alueellisia ja yksilöllisiä eroja. Junnufutiksessakin tilanne näyttäytyy eri tavoin eri tahoille. Esitän aiheeseen neljä näkökulmaa, jotka tulevat eteen viimeistään siinä vaiheessa, kun rajoituksia puretaan ja joukkueharjoituksiin palataan.

1) Pelaajan motivaatio korostuu

Monet seurat ja joukkueet ovat antaneet pelaajilleen etäharjoitteita poikkeusaikana. Seuroille ja joukkueille on varmasti tärkeää osallistua huolenpitoon pelaajistaan laatimalla ja antamalla etäharjoitteita, mutta pelaaja itse päättää, mitä harjoittelee ja kuinka paljon. Oleellista on löytää sopiva tasapaino. Kontrollointi – kuten pakollinen tehtävien videointi ja palautus valmentajalle – voi vähentää omaehtoisuutta, sillä se lisää tuntua velvoitteesta. On eri asia, jos pelaaja lähettää valmentajalleen videon omaehtoisesta harjoittelustaan kuin jos taustalla on valmentajan ohjeistama ”läksy”. Pelaajantuntemus auttaa tunnistamaan yksilöllisen ohjaamisen tarpeen ja tavan.

Viestit kentältä kertovat, että monet pelaajat ovat harjoitelleet määrällisesti enemmän poikkeusaikana kuin sitä ennen. Mistä se kertoo? Onko joukkueharjoituksilla ollut aiemmin liian korosteinen rooli pelaajan arjessa, jos niitä varten on pitänyt säästellä ja jättää tekemättä omatoiminen harjoitus? Tätä kysymystä on paikallaan pohtia kaikissa seuroissa, mutta aivan erityisesti ns. tavoitteellisissa kilpajoukkueissa.

Vastaavasti osa pelaajista ei ole harjoitellut tai liikkunut yhtä paljon kuin aiemmin. Haasteena on huomioida tämmöisten pelaajien motivointi.

2) Yksilöllisen harjoittelun merkitys joukkuepeleissä testataan

Paraneeko yksilöllinen suoriutuminen tai joukkueen menestys, kun harjoittelun lähtökohtana on yksilötekniikka? Tästä keskustelupalstojen ikuisuusaiheesta on kiinnostavaa saada punnittua analyysiä yhteistoimintaan palaamisen jälkeen.

3) Sopeutuvatko joukkueet ja seurat tilanteeseen?

Millaisia käytännön ratkaisuja joukkueissa ja seuroissa tehdään poikkeusoloissa? Lomautuksilta on ollut vaikeaa välttyä niissä seuroissa, joilla on palkattuja työntekijöitä. Seurassa lienee kuitenkin tahoja, jotka luultavasti pitävät seuran toimintaa yllä, vaikkakin säästöliekillä. Vastaavasti talkooseuroissa, joissa palkkatyöläisiä ei ole, haasteena saattaa olla vastuun jakautuminen. Lomautuksilta välttyminen voi olla niille myös joustavuustekijä, mutta seuraa pitää pitää ”hengissä”, vaikka käytännön toiminta on tauolla. Kenelle se kuuluu?

Tärkeä kysymys on rajoitusten avaamiseen liittyvät käytännön toimet. Erityisen mielenkiintoinen aihe on pelaajien suhtautuminen. Palaavatko pelaajat yhteisharjoituksiin niiden jatkuessa vai putoaako osa pelaajista pois? Tämä eteen tuleva tilanne kertoo paljon myös poikkeusaikaa edeltävän toiminnan sitouttamisen onnistumisesta ja siitä, millaisen merkityksen seura- ja joukkuetoiminta on pelaajien arkeen synnyttänyt. Ehkä seuroissa on paikallaan pohtia sitäkin, mitä ja keitä varten se on olemassa.

Kaikilla seuroilla riittänee taloudellisia ongelmia pitkälle tulevaisuuteen. Juuri sen takia on tärkeää pohtia kriittisen analyyttisesti toimintaa poikkeustilanteen aikana ja etenkin sitä ennen. Toimintamalleja pohdittaessa saatetaan huomata, että aiemmin kaikki ei ollutkaan paremmin.

Tämä kysymys, samoin kuin liittotason toiminta, on kokonaisuudessaan niin laaja ja moniulotteinen, että en pohdi sitä tässä syvällisemmin.

4) Sopeutuvatko valmentajat tilanteeseen?

Pystyvätkö valmentajat luovimaan tukemisen (mahdollistaminen) ja ohjaamisen (kontrollointi) välissä kannustavasti ja kehittävästi? Tämä on käytännön testi valmentajan kyvylle sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. On haaste onnistua luottamuksellisen suhteen vahvistamisessa niin valmentajan ja pelaajan välillä kuin pelaajien keskinäisten suhteiden osalta. Pelkkä suhteiden ylläpitäminenkin voi olla haaste valmentajalle poikkeustilanteessa. Lisäksi joukkuetta ei ehkä voikaan lähestyä peli edellä samoin kuin aiemmin, sillä lähikontaktien poistuessa yhteydenpito muulla tavoin korostuu. Pelaajantuntemus on korvaamaton apu yksilön kohtaamisessa ja harjoittelun ohjaamisessa. Tiedostava valmentaja huomaa, että aiempi arki ei välttämättä olekaan ollut ainoa ja oikea normi.

Yhteistoimintaan palaaminen on kriittinen kohta. Pelkkään ”kentille kaipuuseen” vetoaminen ei välttämättä ole kannatteleva toimintamalli, vaikka sitä näkyy paljon sosiaalisessa mediassa. Suurin osa pelaajista on varmasti ikävöinyt yhteisiä tapahtumia, mutta kaikki pelaajat eivät ole palavasti kaivanneet peleihin ja harjoituksiin eikä välttämättä ole järkevää toitottaa heille, kuinka ”on niin ihanaa päästä takaisin treeneihin”. Yhden näkökulman korostaminen voi synnyttää ulkopuolisuuden tunnetta, jos ajatus ei ole lähtöisin pelaajan omasta kokemuksesta.

Monet lapset myös aidosti pelkäävät koronaa ja sen mahdollisia vaikutuksia itselle ja omalle lähipiirille. On oltava aivan erityisen tarkkana sen suhteen, millaisen sanoituksen ja millaisen käytösmallin junnufutiksen aikuiset tilanteessa antavat. Normaalisti läheisyys – kuten halaaminen tai käsiläpsyt – on tapa luoda turvallisuutta. Toistaiseksi sitä mahdollisuutta ei ole. Turvallisuuden tunne pitää luoda sanoin, elein ja käytännön esimerkin voimalla.

Kaikkia pelaajia ei välttämättä kannata lähestyä puhuttelemalla heitä pelkästään pelin kautta. Henkilökohtaisia tunteita ja kokemuksia ei kannata sivuuttaa tai jättää niiden käsittelyä tuonnemmaksi. Ellei pelaaja itse vastusta omista tuntemuksistaan puhumista, on järkevää aloittaa yhteistoiminta omakohtaisuuden jakamisesta ja tuoda jalkapallo mukaan ikään kuin sen ohessa. Pelaaja saattaa kaivata kuuntelijaa tilanteessa, jonka käsittely voi olla vaikeaa. Se, mikä oli ennen tuttua ja turvallista, voi nyt olla pelottavaa ja ahdistavaa. Esimerkiksi turvavälien pitäminen kentällä ei ole aiemmin kuulunut junnufutiksen toimintasääntöihin.

Poikkeusaika jättää kaikkiin jonkinlaisen jäljen. Valmentajan on tiedostettava, että yhteisharjoitteluun palaava pelaaja ei ole sama ihminen kuin poikkeusaikaa ennen.

Lopuksi

Näihin näkökulmiin ja kysymyksiin saadaan vastauksia, kun harjoitus- ja pelitoiminta jatkuu toden teolla. Vastaukset ovat kontekstisidonnaisia ja vaihtelevat varmasti toimintaympäristöittäin. Junnufutiksen ja suomalaisen jalkapallon ystävänä on toivottavaa, että kaikilla toiminnan tasoilla tehdään tilanteesta riittävä analyysi ja pohditaan saatuja kokemuksia eikä vain rynnitä mahdollisimman pikaisesti käytännön toimintaan, sillä vastaavanlaisen tilanteen toistuminen tulevaisuudessa on todennäköistä.
Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.