Voisiko siirtymistä isolle kentälle ja isompiin pelaajamääriin lykätä tuonnemmaksi, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.

Junnujen sarjat uusiksi?
Pelaajakehityksen perustyö tehdään seuroissa. Sitä ei käy kiistäminen. Laadukas arki jokapäiväisessä toiminnassa ratkaisee pelaajakehityksen suunnan. Meillä on hyviä esimerkkejä seuroista, joissa pienimmätkin junnut ovat ammattivalmentajien ohjauksessa. On seuroja, joissa valmentajien koulutukseen panostetaan aikaa ja rahaa. On seuroja, jotka rakentavat kenttiä ja halleja omakustanteisesti. On seuroja, joissa on laadittu tai laaditaan yhtenäistä tieteelliseen tietoon ja kansainvälisiin esimerkkeihin pohjautuvaa valmennuslinjausta tai opetussuunnitelmaa. Meillä on siis seuroja, jotka ovat lähteneet näyttämään tietä ja raivaamaan polkua eteenpäin. Silti herää kysymys, tehdäänkö meillä koko jalkapalloperheen voimin kaikki mahdollinen laadukkaamman pelaajakehityksen eteen. Ponnistelemmeko yhdessä yhteisin tavoittein isompiamme vastaan maailman kilpailluimmassa urheilumuodossa?

Viime aikoina olen perehtynyt yhä enemmän erilaisten pelimuotojen käyttöön eri puolilla maailmaa. Olen kuullut esimerkeistä, jotka kertovat erilaisesta tavasta toimia. Yksi mielenkiintoinen huomio on, että pelaajamäärät vaihtelevat maittain eri ikäisten pelaajien sarjoissa. Ruotsissa ja Belgiassa asiat tehdään eri sisällöin ja eri rakentein. Espanjassa on yhdenlaiset sarjat ja tavat ja Englannissa toisenlaiset. Valmennuslinjauksiin ja harjoitussisältöihin paneutuminen olisi oman kirjoitussarjansa teema, joten nyt heitän ilmoille kysymyksen sarjajärjestelmistä. Tukevatko edistyksellisimpien seurojemme teot ja käytössä olevat sarjajärjestelmät Suomessa toisiaan?

Aluksi korostan, että tämä ei ole kritiikki ansiokasta työtä tekeviä sarjanjärjestäjiä tai lukuisia suomifutiksen parissa toimivia vapaaehtoisia kohtaan. Tämä on pohdiskelua, joka kumpuaa halusta kehittää suomalaista jalkapalloa ensin kohti Pohjoismaiden, sitten Euroopan ja lopulta maailman huippua. Keskityn pohdinnassani lähinnä alle 15-vuotiaiden pelitapoihin ja -muotoihin.

Voisivatko 5-7-vuotiaat pelata 2v2- tai 3-3-pelejä pienellä minikentällä, joka on reunustettu esim. salibandykaukalon laidoin? Laidat pitäisivät pallon kentällä ja mahdollistaisivat pelin soljuvan jatkuvuuden ilman katkoja. Pienille lapsille on psykologisesti tyypillistä ja luontaista tavoitella voittoa tekemällä omia ratkaisuja. Ympäristön ja kanssapelaajien havainnointi on vajavaista verrattuna vanhempiin pelaajiin. Miksi heidän pitäisi pelata syöttöpelille soveltuvampaa 5v5-peliä, vaikka heille on luontaisinta kuljettaa palloa ja pyrkiä tekemään maaleja itse? Annetaan lasten onnistua "itsekkäässä" pelissään ja tehdä paljon maaleja!

Voisiko 5v5-pelitavan sijaan kokeilla (ainakin Hollannissa käytössä olevaa) 4v4-peliä? Esimerkiksi 7-8-vuotiaat voisivat pelata 4v4-peliä, jossa maalivahdin aktiivisen osallistumisen rooli korostuu verrattuna 5v5-pelitapaan. Pelialue voisi olla nykyistä 5v5-kenttää pienempi, jolloin korostuisi yksittäisen pelaajan jatkuva aktiivinen osallistuminen ja ratkaisujen tekeminen pienessä tilassa. Myös syöttöjen havainnoinnille olisi mahdollisuus ja jokaisen pallottoman pelaajan tulisi hakeutua jatkuvasti pelattavaksi.

Voisivatko 5-9-vuotiaat pelata sukupuolettomissa sarjoissa? Sukupuolettomien sarjojen ei edelleenkään tarvitsisi poistaa tyttö- tai poikajoukkueita. Se ainoastaan mahdollistaisi, että sukupuoli ei määritä pienen juniorin joukkuetta tai sarjaa. Tyttö-, poika- ja sekajoukkueet olisivat sallittuja ja seurojen vapaasti omista lähtökohdistaan muodostettavissa, mutta sarjat olisivat yhteisiä. Se antaisi enemmän mahdollisuuksia myös sarjanjärjestäjille varmistaa eri tasoisille joukkueille sopivan tasoisia vastustajia. Tällä hetkellä ainakin tyttösarjoissa tasoerot otteluissa ovat toisinaan suuret, kun osallistuvia joukkueita on suhteellisen vähän. (Tyttöjen ja poikien yhteistoiminnasta lisää: http://www.kymppipaikka.fi/Tahden-kynasta/Sopivatko-tytot-ja-pojat-samalle-kentalle.)

Voisivatko junioripelaajat pelata säännöllisesti futsalia? On hyvin tiedossa, että satumaisen taiturimaista peliä synnyttävän eteläamerikkalaisen jalkapallon yksi pelaajatuotannon tärkeimmistä tekijöistä on pienellä kentällä ja pienemmällä joukkuekoolla pelattava futsal. Futsalin pieni tila, pienempi pelaajamäärä ja toistuvat, nopeat suunnanmuutokset ovat erinomaista jalkapalloharjoitusta. Suomen ilmasto-olosuhteetkin puoltavat sisällä pelattavan lajin harrastamista suurimman osan vuodesta. Pelaajalle lämpimissä sisätiloissa pelattava futsal tuo mielekästä vaihtelua ulkofutiksen harjoitteluun jäisten ulkokenttien ja hyisten kuplahallien rinnalle. Samalla olosuhdeongelmaksi koetut koulujen liikuntasalitkin muuttuisivat kuin taikaiskusta jalkapalloharjoittelua tukeviksi tiloiksi. Maailmanlaajuisesti futsal on valtavan suuri laji ja siihen erikoistuneita pelaajia pelaa eri puolilla maailmaa ammattilaisina, joten futsal tarjoaa myös erikoistumisvaihtoehdon ulkojalkapallon rinnalle. Silti futsalia saatetaan pitää yhä loukkaantumisriskinä ja jalkapallon näkökulmasta ”ylimääräisenä” harjoitteluna. Monissa juniorisarjoissa on vain vähän joukkueita eikä sarjoja ole edes aina tarjolla, mikä puoltaa sekasukupuolisia sarjoja nuorimmissa ikäluokissa.

Voisiko siirtymistä isolle kentälle ja isompiin pelaajamääriin lykätä tuonnemmaksi? Ison kentän 11v11-pelin aikaisen aloittamisen sijaan esim. 7v7- tai 8v8-peli tarjoaa pelaajille enemmän aktiivista osallistumista pienemmässä tilassa kuin näennäistä mukanaoloa isossa tilassa "pelin ulkopuolella". Aikuisten kentällä pelattava 13-vuotiaiden peli muistuttaa usein kuljetus- ja juoksukilpailua, jossa (liian) väljä tila johtaa painottoman puolen pelaajien huonoihin sijoittumisvalintoihin ja pahimmillaan pitkän pallon roiskimiseen suureen tyhjään tilaan. Pelaajien välistä yhteistyötä ja pelinopeutta (erotuksena suorasta juoksunopeudesta) voi opetella tehokkaammin pienemmällä kentällä vähemmin pelaajin. Etelä-Amerikassa ei ole tavatonta siirtyä futsalista jalkapalloon ”vasta” 15-vuotiaana.

Kuten alussa pohjustin, suomalainen jalkapalloperheen on tarpeen puhaltaa yhteen hiileen, jos haluamme parempia tuloksia pelaajakehityksessä. Jalkapallo on Suomen suurin laji, mutta kansainvälisesti verrattuna olemme melko pienen massan toimija. Pienten maiden voima suhteessa isompiinsa perustuu kilpailuetuihin; asioihin, joita muut eivät ole tehneet tai toteuttaneet yhtä määrätietoisesti.