Alku, juoni ja loppu

Alku, juoni ja loppu

08.7.2015

Oli kenties vain kohtalon ivaa, että tämän joukkueen viimeinen ottelu pelattiin hallissa, jossa ei ollut valoja päällä, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, opettaja, entinen HJK-juniori, nykyinen Pajamäen Pallo-Veikkojen A-juniorien ja I-tyttöjen valmentaja sekä seuran valmennuspäällikkö. Kumpulainen on kirjoittanut vuonna 2014 ilmestyneen teoksen Jalkapallopääkaupunki.

Alku, juoni ja loppu

Helsinki Cup on tänäkin vuonna tuottanut tuhansia tarinoita yhteisistä saavutuksista ja tappioista. Toisten juhliessa toiset ovat nieleskelleet kyyneliä. Erottava tekijä voiton ja tappion välillä on saattanut olla tolpasta kentän puolelle kimmonnut rankkari. Kaikilla jalkapallotarinoilla, niin iloisilla kuin surullisilla, on alku, juoni ja loppu.

Voitoista on kirjoitettu lukuisia tarinoita ja tehty elokuvia. Tappioitakin on dokumentoitu monin tavoin. Pelin alkaessa on mahdollisuus molempiin tuloksiin. Paitsi ei ihan aina; on myös olemassa tappio, jota ei voi välttää. (Enkä viittaa tällä Mussolinin vaatimaan "voittoon tai kuolemaan" tai muihinkaan historiankirjoituksen hyvin tuntemiin tapahtumiin.) Jokainen jalkapallotoimija joutuu jossain vaiheessa uraansa kohtaamaan tilanteen, jossa oman joukkueen tai seuran toiminta lakkaa. Joskus takana on lyhyt aika, joskus yhdessä koettu historia on poikkeuksellinen joko kestonsa tai luonteensa vuoksi.

Helsinki Cupissa jouduin seuraamaan erään hyvin tuntemani joukkueen viimeistä ottelua. Joukkueen hajoaminen ja lopettaminen turnauksen jälkeen oli päätetty jo aikaisemmin, kun jatkolle ei ollut mahdollisuutta toimijoiden vähäisyyden takia. Ennen viimeistä ottelua tulee outo tunne, kun tajuaa, että kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu viimeistä kertaa. Viimeinen alkulämmittely, viimeinen yhteishuuto, viimeinen aloituspotku, viimeinen tauko, viimeinen maali, viimeinen loppuvihellys. Oli kenties vain kohtalon ivaa, että tämän joukkueen viimeinen ottelu pelattiin hallissa, jossa ei ollut valoja päällä. Joukkueen tarina siirtyi - turhankin kirjaimellisesti - historian hämärään.

Jalkapallojoukkue on yhteisö, jossa ilot ja surut totutaan jakamaan. Juniorijoukkueissa myös kasvetaan yhdessä ja yhteen. Semmoisen yhteisöllisyyden loppumista ei voi seurata tyynesti roskan ajautumatta silmään. Tilannetta ei myöskään helpota vastustajan leiristä kuuluvat iloiset "nähdään seuraavissa treeneissä" -huudot. Eivätkä joukkueiden hajoamiset ole edes tavattomia. Tänäkin vuonna lukuisat joukkueet lopettavat toimintansa pelaajien tai toimijoiden vähäisyyden takia. Se on elämän normaalin kiertokulun mukaista. On alku, juoni ja loppu. Vain tarina vaihtelee.

Henkilökohtaisesti joudun kohtaamaan syksyllä tilanteen, jossa yksi elämäni jalkapalloilullisista juonista saapuu loppuunsa. Tämän kauden jälkeen joukkue, jonka pelaajia olen valmentanut näiden taaperoiästä asti, kasvaa yli-ikäiseksi juniorisarjoihin. Pelaajat, joiden kanssa toistakymmentä vuotta sitten on aloitettu hiekkakakkujen rakentamisesta ja viime aikoina edetty ajokorttien, parranajon ja armeijajuttujen parissa, poistuvat lopullisesti junioriputkesta. Tuntuu samanaikaisesti ylpeältä ja musertavalta. On koettu lukuisat Hesa ja Gothia Cupit, on itketty polveen tulleita naarmuja, on vedetty kaatosateessa viidentoista metrin liukutaklauksia, on suihkutettu dödöä neljä päivää käytettyihin sukkiin, on höynäytetty kaverilta lukuisat länget, on kirjoitettu kymmeniä lievästi liioittelevia otteluraportteja, on esiinnytty Ruotsin radiossa ja Suomen lehdistössä, on kasvettu yhdessä. On ollut alku ja useita juonenkäänteitä.

Syyskierros on vielä pelaamatta, mutta viimeistään Helsinki Cupissa seuraamani viimeisen ottelun kokemuksen jälkeen haikeuden tunnetta on ollut vaikeaa vältellä. On outoa kuvitella tekevänsä normaaleja rutiineja viimeisenä ottelupäivänä. Kaikki, mikä tapahtuu, ja on tapahtunut jo 12 vuotta, tapahtuu viimeistä kertaa. Viimeinen alkulämmittely, viimeinen yhteishuuto, viimeinen aloituspotku, viimeinen tauko, viimeinen maali, viimeinen loppuvihellys. Kun on saanut juonen päästä kiinni, ei haluaisi vastaanottaa loppua. On alku, juoni ja viimeinen kyynel.

Onneksi jalkapallossa on aina mahdollisuus uuteen peliin. Aikuisten sarjoissa kundit ovat jo paikkailleet koutsinsa mokailuja kentällä.