Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.
Mitä valmentajana opetamme ja mitä pelaaja oppii?
Valmentajana suhtaudumme ja valmistaudumme harjoituksiin usein opettajamaisen pedanttisesti ja suunnitelmallisesti. Suunnittelemme harjoitukset teema- ja toteutustasolla tarkasti ja huomioimme erilaiset harjoittelun osatekijät kausi-, jakso- ja viikkosuunnitelmaan sopiviksi. Saavumme ajoissa, tervehdimme kaikkia paikallaolijoita, aloitamme harjoitukset ajallaan ja pyrimme toimimaan kaikin puolin tyylikkäästi ja esimerkillisesti henkilökohtaisten ja seuramme arvojen mukaisesti.
Pelaajat alkavat harjoitella laatimamme harjoitussuunnitelman mukaisesti ja opetella siihen kirjattuja tavoitteita, teemoja ja konsepteja. Välillä pyydämme pelaajat yhteen, pidämme keskustelutuokioita ja kyselemme pelaajilta näkemyksiä, kokemuksia ja ratkaisuvaihtoehtoja erilaisiin pelitilanteisiin. Usein käytämme puhuessamme termejä, joilla osoitamme peliin liittyvien yksityiskohtien olevan osa laajempaa kokonaisuutta.
Kaikki näyttää ja tuntuu hyvältä. Harjoitusten jälkeen analysoimme ja jäämme miettimään: Mitä pelaaja, lapsi, lopulta kuu(nte)li ja ymmärsi? Voimmeko edes tietää, mitä pelaaja oppi?
Valmentajan ja opettajan olisi syytä – ainakin toisinaan – päästä lasten tasolle ajatuksenkulussaan. Se ei tarkoita “lapsellista” hellurei-henkistä käyttäytymistä, vaan liittyy opettamisen ja oppimisen näkökulmiin: Mitä ja miten lapsi ajattelee? Millaisia käsitteellisiä valmiuksia lapsella on oppia asioita, joita valmentajana yritämme opettaa? Ovatko jalkapalloharjoituksissa käytetyt termit riittävän ymmärrettäviä junioripelaajalle? Miten hän käsittää maailman ylipäänsä?
Lapsen tasolle pääsemisestä
Kehityspsykologian klassikon Jean Piaget’n mukaan lapsen ajattelu kehittyy (biologisen) kypsymisen ja kasvamisen mukana (ikä)vaiheittain, jolloin jokainen alempi vaihe on ylemmän tason edellytys. Piaget’n mukaan lapsi muodostaa oppimisprosessissa havaintojensa perusteella jäsentyneitä toiminta- tai tietokokonaisuuksia eli skeemoja, jotka kehittyvät akkomodaation (vanha skeema hylätään ja korvataan uudella) ja assimilaation (vanhaan skeemaan sulautuu uutta informaatiota) välityksellä. Vastaavasti toisen klassikon Lev Vygotskyn mukaan erillisiä vaiheita ei ole, vaan yksilön tietoisuus rakentuu sosiaalisissa suhteissa. Lapsen kehitys – mm. käsitteiden muodostus – ilmenee ensin sosiaalisella tasolla (ihmisten välisenä interpsykologisesti) ja sitten psykologisella tasolla (mielen sisäisenä intrapsykologisesti).
Päätin yrittää päästä lapsen ajattelun tasolle. Aloin perata aihetta yrittämällä muistella omaa ajatteluani lapsena. Luonnollisesti muistan lapsuuden ajattelustani lähinnä irrallisia pätkiä, jotka värittävät muistelupintaa, vaikka ovatkin vain palasia mielen kokonaissisällöstä. Ehkä parhaiten ajatteluani lapsena kuvaavat kysymykset, joita joskus muistan pohtineeni:
“Missä vaiheessa (valokuvissa näkyvä mustavalkoinen) maailma muuttui värilliseksi?”
“Mitä eläimet tai eristyksissä elävät alkuperäisasukkaat viidakossa ajattelevat nähdessään ylilentävän lentokoneen? Onko se eläin? Onko se merkki korkeammista (hengellisistä) voimista?”
Eräs väite, jota en koskaan voinut ymmärtää, oli se, että “elokuvat ja tv-sarjat kertovat elämästä.” Mielestäni elävissä kuvissa oli aivan liikaa toiminnallisia tapahtumia ja hetkiä, joissa tapahtui aktiivisesti jotain, vaikka suuri osa elämästä oli kokemukseni mukaan odottamista tai siirtymistä paikasta toiseen esimerkiksi pyörällä, autossa tai julkisissa kulkuvälineissä. Niitä hetkiä toiminnallisesti lähinnä oma mielikuvitukseni, mutta viereeni ei rojahtanut kerrostalon ikkunasta pudotettua flyygeliä, kuten piirretyissä.
Nyt, aikuisena, näkemykseni ja vastaukseni lapsuuden pohdintoihin ovat erilaisia kuin lapsena. Vastaavasti voin kysyä itseltäni, olisiko minulla lapsena ollut riittävä kyky ymmärtää käsitteitä, joita nyt yritän lapsille opettaa? Ymmärtääkö lapsi ne siten kuin haluaisin hänen oppivan ne? Mitä lapselle tarkoittavat termit ja käsitteet, kuten “tyhjän tilan löytäminen”, “prässi”, “vastaprässi” tai “tilanteenvaihto”? Ehkä lapsi ymmärtää ne, mutta voi olla myös niin, että hänen mielessään samanaikaisesti vaeltavat ajatukset yksisarvisten ihmeellisestä satumaasta, uima-altaan pohjaan kätketystä aarteesta, jalkapallon sisäkumin väristä, lumihiutaleen matkasta korkeuksista maanpinnalle tai kännykkäpelistä, johon hän itsensä kuvittelee mielessään seikkailemaan.
Näkökulmalla on väliä
Avaan ajattelun näkökulmasidonnaisuutta esimerkillä historian opetuksesta: “Millä nimellä ihmiset tuhannen vuoden päästä kutsuvat nykyaikaa?” on kysymys, jolla toisinaan aktivoin oppilaan perspektiiviajattelua. Tyypillisesti oppilaan mielestä nykyaikaa nimitetään tulevaisuudessa “digiajaksi”, “some-ajaksi” tai “teknologiakaudeksi”.
Mietitäänpä hetki, millaisia nimityksiä historiankirjoitus on antanut menneille ajoille: kivikausi, rautakausi, keskiaika jne. Aikakausien nimeäminen perustuu jälkipolvien tekemiin määritelmiin. Ei keskiaikainen ihminen elänyt omasta näkökulmastaan maailmanhistorian keskiaikaa vaan silloista nykyaikaa, uusinta uutta aika. Yhtä lailla aikakausi saatetaan nimetä ajalta tehtyjen arkeologisten löydösten mukaan. Mikä nykyihmisen maailmassa on niin pysyvää, että siitä jäisi merkkejä tulevaisuuden ihmisten tiettäväksi? Digilaitteet? Tietoverkot ja pilvipalvelut? Youtubevideot? Tuskin.
Nykyihmisen jäljiltä maailmaan jää paljon muovia. On todennäköistä tai ainakin mahdollista, että meidän aikakauttamme kutsutaan tulevaisuuden historian kirjoituksessa muovikaudeksi.
Jalkapalloon ja valmentamiseen tämä liittyy siten, että se, mitä ajattelemme ja luulemme tekevämme, ei välttämättä näyttäydy samoin ihmiselle, jonka perspektiivi on erilainen. Juniorivalmentajan näkökulma ja junioripelaajan ajatusmaailma eroavat toisistaan pelkästään elämänkokemuksen perusteella, vaikka eroa ei suoraan voikaan verrata vuosituhansien historialliseen aikaeroon. Ylipäänsä lapsen ajatus- ja kokemusmaailma on erilainen kuin aikuisen. Valmentajana saatamme nähdä kentällä olevan tyhjän tilan, johon pelaajan kannattaisi hakeutua. Lapsi saattaa kokea, että kyseinen kohta kentällä ei ole olemassa tai on tylsä, koska siellä ei tapahdu mitään.
Tyhjän tilan löytäminen tai prässi, vastaprässi ja tilanteenvaihto ovat valmentajana käyttämiämme käsitteitä, joiden tulkinta edellyttää kykyä abstraktiin ymmärrykseen. Pienilläkin lapsilla on paljon ymmärrystä ja kykyä vastaanottaa aikuisen esittämää opetusta ja käsitteistöä, iästä riippuen jonkin verran varmasti abstraktillakin tasolla. On kuitenkin eri asia ymmärtää asia lapsen omasta näkökulmasta kuin valmentajana määrittelemästämme “tavoitellusta” näkökulmasta. Aivan kuten tulevaisuuden ihmisen näkökulmasta “hektinen työtahti digitaalisten tietoverkkojen some-maailmassa” on etäinen abstraktio, jota hän tuskin pystyy tiedostamaan saati käsittämään ajastamme jääneiden arkeologisten löytöjen, muovisten ämpäreiden, pussien ja tiskiharjojen, pohjalta.
Lapsen innostusta voi yrittää vahvistaa mm. lisäämällä lapsen mielikuvitusta aktivoivien termien käyttöä. Pienimpien nappuloiden harjoituksissa tyhjään tilaan liikkumista voi ehkä kannustaa sijoittamalla sinne “tyhjän paikan aarteen” (oikean tai kuvitellun), jotta tila ei olisi enää tylsä tai tyhjä. Pallonkin voi nimetä aarteeksi, joka on pidettävä hallussa itsellä ja omalla joukkueella vastustajan tavoittamattomissa.
Vastaavasti vastustajan (vai peräti merirosvoryhmän?!) on ryöstettävä aarre itselleen ja toimitettava se maaliin (eli piiloon omalle paratiisisaarelle). Rondo ei aukea lapsen mielessä innostavaksi palloleikiksi samalla tavalla kuin keskiapina tai banaanin kierrätys. Jalkapallo on perusluonteeltaan leikkiä pallolla, ja nappulan kiinnittyminen lajiin on lähes aina kiinni siitä, onko leikki hauskaa. Pienpeli tai aluepeli on hauskaa, mutta aarteenryöstö on vielä hauskempaa. Iän myötä “oikeiden termien” käyttöönotolle on jo olemassa toiminnalliset perusteet, Piaget’n ja Vygotskyn hengessä.
Se mitä me teemme, ei aina näytä siltä, mitä me teemme. Siksi on tärkeää, että valmentajana pystymme ymmärrettävästi selittämään itsellemme ja pelaajillemme, mitä teemme ja miksi. Lopputulosta emme voi silti valita tai ennustaa. Voimme kuitenkin ohjata ja vaikuttaa.
Tästä kaikesta voi tehdä ainakin yhden järkevältä tuntuvan johtopäätöksen: Lapsi ei ole väärässä. Lapsen ajatusmaailma on väärässä vain aikuisen mielessä. Seuraavaksi meidän valmentajina pitäisi osata opettaa ja valmentaa siten, että aikuinen ei ole väärässä.
Meidän aikuisten olisi pyrittävä olemaan enemmän kuin lapset eikä päinvastoin.
