Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.
Synnyttääkö voittamisen pakko häviämisen kulttuuria?
“Ei keskelle!”
“Vedä pitkä!”
Jos seuraa säännöllisesti junioreiden otteluita kentän laidalla, tuskin on välttynyt kuulemasta aikuisten pelaajille huutamia ohjeistuksia. Valmentajat ja vanhemmat ohjaavat usein äänekkäästi pientenkin lasten pelaamista. Ohjaamisen tarkoitus on varmasti hyvä, mutta on kysyttävä, onko siitä enemmän hyötyä vai haittaa. Miksi kentällä kirmaavia junioreita pitää ohjeistaa pelin tuoksinassa? Eivätkö lapset itse osaa ajatella tai kokeilla erilaisia ratkaisumalleja? Onko aikuisten huutamisen tarkoitus, että lapset oppisivat siten paremmin jalkapalloa ja yhdessä toimimista? Vai onko tarkoitus kuitenkin vain voittaa?!?
“Syötä Niko-Annikalle!”
Aiemmin olen kirjoittanut junioreiden ohjaamisen teemasta opettajan silmin oppimisen näkökulmasta (http://kymppipaikka.fi/Tahden-kynasta/Juniorivalmentajista-parhain). Näkemykseni mukaan hyvä valmentaja ei pyri antamaan pelin aikana valmiita vastauksia ja toimintamalleja pelaajalle kulloiseenkin pelitilanteeseen, kuten opettajakaan ei kerro oppilaalle valmiita vastauksia koulutehtäviin. Oppilas ja pelaaja oppivat harjoittelemalla, ottamalla itse selvää ja kokeilemalla. Oppiminen tekee menestyjiä ja voittajia.
Korkeimman mahdollisen tuloksen varmistaminen tässä ja nyt ei välttämättä palvele tulevaisuutta, jos tulos ei perustu omakohtaiseen oppimiseen. Valmentaja, joka haluaa ohjata jokaisen pelitilanteen kentällä pelaavan lapsen puolesta jotta joukkue voittaisi, on kuin opettaja, joka kertoo oppilaille oikeat tehtävä- ja koevastaukset, jotta kaikki saisivat kokeen tai todistuksen arvosanaksi kympin. Oppimista ei tapahdu, koska lopputulos on nostettu oppimisprosessia tärkeämmäksi. Ohjaaminen on alistettu lopputulokselle oppimisen, kehittymisen ja innostamisen kustannuksella. Ohjaamisen ja opastamisen pitää tapahtua oppitunneilla ja harjoituskentällä, ei kokeessa tai ottelussa.
“Ei kaikki samaan sumppuun!”
Kuten kansainväliset tulokset osoittavat, suomalainen jalkapallo ei ole erityisen tunnettua voitoistaan ja tuloksistaan. Voisi jopa sanoa, että olemme niin pakkomielteisiä tuloksista, että tulokseen johtava tie on jäänyt taka-alalle. Kuitenkin juuri tie, joka sisältää kokeiluja, virheitä, onnistumisia ja oppimisen elämyksiä, takaa parhaiten myös lopputuloksen. Voisiko olla niin, että tuloksen tavoittelussamme on menty niin pitkälle, että ajattelemme voittamisen ja vain voittamisen olevan avain onneen? Synnyttääkö “pakkovoittaminen” junioripalloilussa kulttuurin, jossa pelätään ja hävetään niin paljon häviämistä, että lopulta käsissämme on kulttuuri juurikin häviämiselle?!
“Juokse vasemmalle!”
Suomen Palloliiton tuoreessa pelaajakehityksen linjauksessa 7-11-vuotiaiden lasten valmennuksesta todetaan, että “pallollisen pelaajan tulee saada itse tehdä omat ratkaisunsa, jotta hän oppii ratkomaan pelitilanteita. Valmentajan tehtävä on luoda ratkaistavaksi tulevat tehtävät ja ohjata pelaajaa oikeaan suuntaan. Vaikka tuntuu siltä, että pelaajille pitää opettaa paljon uusia asioita, anna heille kuitenkin mahdollisuus toteuttaa omia ratkaisujaan. Lapset eivät tarvitse valmentajaa, joka ohjaa kentän laidalta kaikkea tekemistä. Anna yksinkertaiset ja selkeät ohjeet ja anna pelaajien pelata. Auta ja opasta pelaajia aktiivisesti kysellen. Rohkaise heitä kommunikoimaan keskenään.” Järkevä linjaus on jo olemassa. Seuraavassa vaiheessa valmentajien on opittava sisäistämään sen sanoma. Tulosten tavoittelu ei ole tie, vaan tie johtaa tuloksiin.
Pienten junioreiden ei tarvitse voittaa tässä ja nyt. Ne, jotka jatkavat jalkapallon parissa aikuisikään ja jotkut jopa ammattilaisiksi, oppivat kyllä voittamaan, jos kokemukset jalkapallosta ovat olleet myönteisiä matkan varrella.
“Älä pelkää!”
Pohjimmiltaan junioripalloilun myönteisissä ja kielteisissä kokemuksissa on kyse valmennuksen laadusta. Valmentajan tehtävä on ohjata, innostaa ja kannustaa lasta opettelun ja oppimisen tielle. Siksi valmentajan on mietittävä myös omaa valmennusfilosofiaansa ja lähestymistapaansa opettamiseen ja oppimiseen. Yksi keskeinen ratkaisu paremman valmennusosaamisen edistämiseksi on valmentajakoulutuksen kehittäminen ja ulottaminen laajamittaisesti toiminnan kaikille tasoille. Ajattelun muutos ei kuitenkaan tapahdu hetkessä. Olen valitettavan usein kuullut naureskelua (jopa valmennuskursseilla!), kun keskustelussa mainitaan sanat “valmennusfilosofia” tai “valmennuspedagogia”. Valmentaminen ei ole rakettitiedettä, mutta se on asia, jota voi ja pitää opiskella. Kuten pelaajakin tarvitsee “lahjakkuuden” lisäksi paljon oikeanlaista harjoittelua, on valmentajankin kehitettävä osaamistaan tullakseen yhä paremmaksi. Siinä missä pelaajan on opittava pelaamaan, on valmentajankin opittava valmentamaan. Siksi myös valmentajille pitää antaa mahdollisuus epäonnistua ja kehittyä, eikä valmentajan arvoa mitata voitoilla ja tappioilla.
Komean palkintokaapin hintana ei saa olla naulakkoon liian aikaisin roikkumaan nostettu rivi junioreiden nappulakenkiä, sillä jokainen riittämättömyyden tunteen takia lopettanut junioripelaaja on murskatappio suomalaisen jalkapallon ikuisuuskamppailussa suurempiaan vastaan.
“Lauo! LAUO!”
Hyvä valmentaja luo harjoituksiin ja peleihin yrittämiseen kannustavan ilmapiirin ja saa pienet juniorit innostumaan. Innostuminen ruokkii onnistumista, sillä oikeanlainen innostaminen myös virheiden jälkeen kannustaa yrittämään uudestaan. Onnistumisen tunteet ruokkivat voittajaksi kasvamista, sillä ne kasvattavat lapsen luottamusta omiin taitoihin. Sen sijaan yksityiskohtiin menevä opastaminen pelitilanteessa saattaa vaikuttaa lapsesta siltä kuin hänen kykyynsä tehdä ratkaisuja ei luotettaisi. Virheet ovat osa kasvamista ja oppimista. Virheettömyyden tavoittelu synnyttää pettymyksiä. Pettymykset tuottavat tappioita. Siksi voittamisen pakko synnyttää häviämisen kulttuuria. Voittaminen ei ole kirosana, mutta ei se tee autuaaksikaan. Voittajaksi ei kasveta voittamalla; voittajaksi kasvetaan opettelemalla ja oppimalla pelaamaan.
“Hyvä ajatus! Huolellisuutta! Ensi kerralla onnistut! Osaat kyllä!”
