Kasvaako koulussa myös urheilun huippuosaajia?
Viime vuosina suomalainen koulu on saanut kansainvälistä tunnustusta yhtenäisestä, ilmaisesta ja laadukkaasta opetuksestaan ja korkeista oppimistuloksistaan. Suomalainen opettaja on korkeasti koulutettu asiantuntija, joka on hyvin perillä lapsen psykologisen ja fyysisen kehityksen vaiheista. Tavallisessa suomalaisessa peruskoulussa työskentelevänä voin vahvistaa, että meidän todella on syytä olla ylpeitä kansainvälisesti laadukkaasta koulujärjestelmästämme. Samaan aikaan, kun koulumme on niittänyt mainetta kansainvälisissä oppimisvertailuissa, on suomalaisen urheilun kansainvälinen menestyminen ollut laskusuunnassa. Näillä asioilla tuskin on suoraa korrelaatiota, mutta ehkä on hyvä pohtia, miten urheilu näkyy koulussa ja miten koulu tukee urheilua.
Suomessa Valtioneuvosto päättää perusopetuksen (vuosiluokkien 1-9) ja lukion tuntijaosta, ja Opetushallitus määrittelee valtakunnallisen opetussuunnitelman perusteet. Yksittäinen koulu muodostaa oman opetussuunnitelmansa valtakunnallisen opetussuunnitelman ja kunnan vahvistamien linjausten puitteissa. Esimerkiksi Helsingissä noudatettavan peruskoulun opetussuunnitelman tuntijaossa liikuntaa on kaksi vuosiviikkotuntia, eli peruskouluikäisellä 7–16-vuotiaalla helsinkiläisellä on ohjattua koululiikuntaa tavallisesti kaksi tuntia viikossa.
Kaksi tuntia ohjattua liikkumista viikossa on melko vähän niin terveyden edistämisen kuin urheilussa edistymisen kannalta. Urheilua vapaa-ajallaan harrastavalle liikkujallekin kaksi liikuntatuntia on vähän, vaikka päälle tulee vielä vapaamuotoinen välituntiliikunta, n. 30–60 minuuttia päivässä. Jos aktiivinen liikkuja harjoittelee harrastuksessaan esim. 8–10 tuntia viikossa, tarkoittaa se, että viikkosaldo on n. 10–14 tuntia. Nuoren Suomen mukaan suurimmalla osalla huippu-urheilijoista monipuolista liikuntaa ja harjoittelua on ollut nuoruusvuosina 25–30 tuntia viikossa. Paljon puhuttu ja “katoavaksi kansanperinteeksi” nimetty omaehtoinen harjoittelu (pihapelit ja -leikit, juoksentelu, uinti, pyöräily, puissa kiipeily jne.) on siksi tärkeää etenkin kilpaurheilusta kiinnostuneelle. Runsas omatoiminen liikkuminen vain korostuu jalkapallon kaltaisessa maailmanlaajuisesti kilpaillussa lajissa.
Valtakunnallisen opetussuunnitelman sisältöä päivitetään ja uusi OPS on määrä olla käytössä vuonna 2016. (Näillä näkymin liikuntaan saattaa olla tulossa yhden viikkotunnin lisäys.) Useat tutkimukset osoittavat, että lasten ja nuorten liikunnan määrän lisääminen olisi hyväksi niin terveydelle kuin oppimistuloksille. “Pakollisen liikunnan” vuosiviikkotuntien määrän lisäksi on hyvä pohtia muita keinoja liikkumisen sekä liikunnan laadun ja mielekkyyden edistämiseksi.
Iltapäiväkerhoissa monet ala-asteen pienimmistä liikkuvat säännöllisesti koulupäivän jälkeen. Urheiluseuroja – esimerkiksi Helsingissä HJK – on jo tänä päivänä aktiivisesti mukana iltapäiväkerhotoiminnassa. Urheilulukioita on kansallisesti toistakymmentä, ja liikuntapainotteisia lukioita on vieläkin enemmän. Myös yläasteikäisille on järjestetty lisäliikuntaa monissa kouluissa valinnaisaineiden ja urheiluseurayhteisyön puitteissa. Esimerkiksi Pääkaupunkiseudun Urheiluakatemian, Urhean, kanssa toteutettavassa alueellisessa yhteistyössä on mukana toistakymmentä Pääkaupunkiseudun yläkoulua, joissa järjestetään koulujen ja urheiluseurojen organisoimaa valmennusta ja annetaan asiantuntijatukea aktiivisesti harrastaville nuorille urheilijoille. Vastaavia alueellisia tai paikallisia perus-, toisella tai korkea-asteella toimivia akatemioita on Suomessa liki parikymmentä.
Periaatteessa liikuntaa on suomalaisissa kouluissa siis huomattavasti enemmän kuin kaksi vuosiviikkotuntia. Ylimääräistä liikuntatoimintaa koulupäivän yhteydessä on kuitenkin suhteellisesti vähän 9–13-vuotiaille ala-asteikäisille (vuosiluokilla 3–6), jolloin puolestaan harrastajamäärät monissa lajeissa ovat korkeimmillaan. Lisäksi käytännön haasteena on, että lisäliikuntaa ei ole aina tarjolla oppilaan omassa lähikoulussa. Lähikouluperiaatetta on pidetty yhtenä suomalaisen koulun menestyksen ja tasa-arvon kulmakivenä. Olisi suotavaa, että oppilaan päivittäisestä liikkumisesta – kuten koulumatkoista – iso osa ei olisi moottorin vauhdittamaa.
Suomalaisessa järjestelmässä koulujen ja paikallisten seurojen välinen yhteistyö on tärkeää nuoren tavoitteellisen urheilijan laadukkaan liikunnan lisäämiseksi. Erityisen tärkeässä asemassa ovat ne urheiluseurat, joilla on palkattuja valmentajia tai valmennuspäälliköitä. Valtaosa urheiluseuroista pysyy pystyssä talkoovoimin, mutta kansainvälisen urheilumenestyksemme lisäämiseksi nuorten valmentajiksi ja ohjaajiksi tarvitaan ammattimaisia asiantuntijoita ja innostajia. Seuran ja valmentajan näkökulmasta osallistuminen monipuoliseen koulu- ja akatemiayhteistyöhön on myös hyvä keino lisätä lajien välistä yhteistyötä ja jakaa osaamista ja tietoutta eri lajien toimijoiden kesken.
Kenestäkään ei tule huippua pelkän koululiikunnan avulla. Puolustan silti tavallisen opettajan ohjaamaa koululiikuntaa suomalaisen liikunnan ja urheilun perustana. Koululiikunta on monille lapsille ensimmäinen mahdollisuus tutustua erilaisiin lajeihin ja kokeilla käytännössä omia liikunnallisia kykyjään turvallisessa ympäristössä. Hyvä liikunnanopettaja antaa erilaisille lapsille ja nuorille mahdollisuuden innostua liikunnasta ja terveistä elämäntavoista. Siksi kaksi tai kolmekin viikkotuntia on valitettavan vähän, ja usein liikuntatunteja on lukujärjestyksessä vain yhtenä päivänä viikossa. Kuinka monta huippu-urheilijaa me saatammekaan menettää, koska potentiaaliset huiput eivät koskaan saa kipinää liikuntaan? Kuinka moni lahjakas liikkuja ei löydä omaa lajiaan, koska lajiin voi tutustua ehkä vain yhtenä päivänä koko lukuvuonna?! Mitäpä jos paikalliset eri lajien urheiluseurat olisivat aktiivisesti mukana päivittäisessä koulutyössä koulupäivän aikana tai sen yhteydessä?
Mitäpä jos jokainen koulupäivä alkaisi tai päättyisi yhden oppitunnin mittaisella reippailulla?
