Yliopistosarjassa pelaa vuosittain useita suomalaispelaajia. He saavat jalkapallostipendin yliopistoon, joka kattaa kalliit opiskelukulut. Kalle Sotka avaa tätä maailmaa Kymppipaikan Tähden kynästä -osiossa.
Matkalla maailman ympäri – pallon kanssa ja ilman
Viisi kuukautta vierähtänyt ja aika on suorastaan lentänyt. Lähdin Suomesta kesäkuun ensimmäisellä viikolla kohti suurta ja tuntematonta Amerikkaa. Kausi Suomessa oli juuri lähtenyt vasta kunnolla lähtenyt käyntiin ja omalta osaltani se päättyikin jo viiden pelin jälkeen. Toisaalta uusi kauteni alkoi uudestaan elokuun alussa, mutta uudessa ympäristossä ja joukkueessa.
Kesä itselleni oli erilaisin ja samalla myos erikoisin niin jalkapallollisesti kuin kentän ulkopuolella. Kesäkuusta elokuun alkuun joukkueelliset palloharjoitukset olivat minimaaliset. Ne rajoittuivat 1-2 kertaan viikossa ja nekin olivat lähinnä vapaaehtoisia. Tarkoitettuna niille pelaajille, jotka asuvat siedettävän lähellä yliopistoa. Kesä tuli siis hikoiltua omiin nimiin niin juosten kuin kuntosalilla. Tämä tuntui jokseenkin oudolta, sillä normaalistihan kesäkuussa tulisi pyoriä nurmella pelaten koko talven odotettuja pelejä. Itselläni oli se kuuluisa pre-season edessä.
Lopulta kun koko kesä oli odotettu, koitti vihdoin elokuun 11. päivä jolloin saimme aloittaa harjoittelemaan. USA:ssa yliopistojärjestelmä toimii hieman erilailla, koska harjoituskauden aloittamis- ajankohdasta päättää NCAA (National Collegiate Athletic Association). He ovat vastuussa siitä, koska joukkueet saavat aloittaa säännollisen harjoittelun ja kuinka paljon. Heillä on myos joitain aivan käsittämättomiä sääntojä, kuten kentällä ei saa olla kuin maksimissaan päivässä kuin 90 minuuttia joukkueen kanssa.
Harjoituskaudella kuitenkin ennen koulun alkua harjoittelimme kahdesti päivässä, koska ilmeisesti se oli sallittua. Rehellisesti voi sanoa, että välillä tuli äitiä ikävä sekä Suomen paljon parjattua neljän kuukauden preseasonia. Harjoituksissa mentiin uskomattoman kovaa ja mielettomällä mentaliteetilla. Sellaisella tahdolla mitä Suomessa ei voi kokea ja nähdä. Tämä on ehdottomasti piirre mikä ensimmäisenä painui mieleen, missä itse on muita huomattavasti jäljessä. Onhan se ymmärrettävää kun Suomessa on aikaa 4-5 kuukautta ennen ensimmäisiä pelejä. Täällä on kunnon saamiseen ja oikean vireen loytämiseen on kaksi viikkoa. Suurin kysymysmerkki oli, kuinka kahden viikon pyristelyllä jaksaa pelata kaksi peliä viikonloppuna. Se oli yksi eriskummallisimmista tavoista joihin sain tottua heti. Otteluita pelataan usein kaksi samana viikonloppuna. Perjantaisin on useasti iltaottelu ja vastaavasti sunnuntaina on päiväottelu. Palautumisaikaa jää näin alle 48h otteluiden välissä. Siinä on pakostakin oltava fyysisesti erittäin hyvässä kunnossa valmis pelaamaan myos väsyneenä. Mikäli ei ole kuin kuivapuristettu pesusieni voi tietää tehneensä jotain väärin. Ottelut ovat menneet ihan kiitettävasti niin joukkueenkin kuin omalta osaltani.
Olen pelannut muutamissa eri rooleissa, mutta lähinnä keskikentän ylempänä ja onnistumisiakin on tullut. Joukkueemme on taistelemassa oman konfrenssimme mestaruudesta jo kahdeksatta kertaa putkeen ja se on ainoa tavoite. Tämän jälkeen täytyy katsoa ja uskoa, että esitykset kauden varrella ovat riittäneet koko maan välisiin pudotuspeleihin.
Jalkapallollisesti yliopistopelit ovat kuin eri maailma siihen mihin olin tottunut. Edestakaiset vaihdot, sekä kaikkien urheilijoiden mieletön urheilullisuus ovat haaste uudelle pelaajalle. Minua varoitettiin turhautumasta edestakaisiin vaihtoihin sekä välillä järjettömäänkin tempoon. Valehtelematta voin sanoa, että muutaman kerran on tullut mietittyä mihin leikkiin sitä on loppujen lopuksi ryhtynyt. Kokonaisuudessaan olen kuitenkin ollut erittäin tyytyväinen ratkaisuuni ja suosittelen kaikille jotka ovat valmiita uusiin haasteisiin elämässä, niin kentällä kuin sen ulkopuolella.
Kalle Sotka
