Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.
Juniorivalmentajista parhain?
Opetusalalla on tiedetty jo pitkään, että parhaat opettajat eivät välttämättä ole niitä, jotka tietävät eniten asioita. Parhaat opettajat osaavat opettaa. He siis saavat lapset oppimaan ja innostumaan. Parhaista parhaimpia ovat opettajat, jotka saavat lapset oppimaan asioita, joita opettaja ei itsekään tiedä tai osaa. Opettajan sisältötietous on toki tärkeää, mutta se yksin ei määrittele lapsen oppimisen onnistumista tai epäonnistumista. Jalkapallossa ja urheilussa ylipäänsä on ollut tapana ajatella, että oman lajitaustan avulla hankittu tietous lajista erottaa parhaat juniorivalmentajat niistä, joilla vastaavaa historiaa lajin parissa ei ole. Olisiko aika ravistella tuota näkemystä?
Esimerkki 1:
Opettaja voi edetä opetuksessaan perinteiseen tyyliin: “yksi asia per yksi oppitunti”. Ongelmaksi tällöin muodostuu, että nopeimmat omaksujat turhautuvat liian hitaaseen tahtiin, heikoimmat eivät opi liian nopean etenemisen takia. Vain muutamille oppilaille opettajan määrittelemä opetusrytmi on sopiva. Hyvä opettaja voi murtaa etenemisen ongelman antamalla oppilaille vapauksia opiskella asioita omassa tahdissa. Opetusjakson alussa opettaja antaa oppilaille selkeät kirjalliset ohjeet jakson tavoitteista ja sisällöistä, niihin liittyvistä tehtävistä ja arvosanojen jakautumisesta jakson sisältötasojen mukaisesti (esim. perustason tiedot = 6, syventävät tiedot = 8, soveltavat tiedot = 10). Käytännössä oppilaat saavat eteensä “tavoitemittarin”, jossa yhä korkeammille tasoille nousemalla – siis oppimalla kunkin tason edellyttämät tiedot ja taidot – oppilas tietää saavansa tasoa kuvaavan arvosanan. Nopeimmat saavat edetä omassa tahdissaan kohti korkeimpia arvosanoja ja hitaimmat voivat käyttää enemmän aikaa perustason osaamisen vahvistamiseen.
Vastaavaa periaatetta voisi soveltaa myös jalkapallossa. “Tavoitemittarin” avulla kehitettäviä taitoja voivat olla niin pallolliset harjoitteet (esim. ponnauttelu), taitavuustekijät (tasapaino, ketteryys jne.) kuin kestävyys- tai voimaominaisuudet. Pelaajan saadessa esimerkiksi kuukausittaisen harjoitteluohjelman sisällön nähtäväkseen, hän voisi kehittää omia taitojaan kyseisillä alueilla omatoimisesti ja vaikkapa kilpailla muita vastaan siitä, kuka joukkueesta nousee tavoitetasoilla korkeimmalle ja nopeimmin. Valmentajalta se edellyttää kuukausittaisen tavoitemittarin valmistelua. Käytännössä se tarkoittaa harjoitussuunnitelman tiivistämistä kirjalliseen muotoon, josta pelaajat näkevät, miten heidän halutaan kuukauden aikana kehittyvän ja mitä taitoja oppivan. Koulun tapaan kukin saisi edetä omassa tahdissaan ja kehittää omaa osaamistaan. Harjoitukset olisivat paikka, jossa omatoimisesti opittuja taitoja voisi esitellä.
Esimerkki 2:
Koulussa hyvä opettaja pyytää oppilaita toistuvasti perustelemaan vastauksensa. Sen sijaan, että matematiikan tunnilla oppilas kertoo yksittäisen laskun vastauksen, hyvä opettaja edellyttää, että oppilas pystyy selittämään, miten vastaus on laskettu. Maantiedon tunnilla ei riitä, että osaa kertoa rannikolla olevan sateisempaa kuin sisämaassa; hyvä opettaja pyytää oppilasta selostamaan, miksi niin on. Oikeat vastaukset voi periaatteessa vaikka luntata tai opetella ulkoa, mutta asioiden perusteleminen johtaa todennäköisemmin ajatustoiminnan ja oppimisen edistymiseen.
Jalkapallossa valmentajan on verrattain helppo kehitellä erilaisia harjoitteita, joissa pelaajille annetaan tiettyjä tehtäviä. Esimerkiksi juoksevalle pelaajalle syöttäminen voidaan ohjeistaa yksinkertaisimmillaan siten, että paikasta A syötetään paikan B pelaajalle. “Syötä pelaajalle juoksuun.” Lyhyt ja napakka ohje ja harjoitus nopeasti käyntiin. Tai sitten valmentaja voisi ennen harjoituksen aloittamista kysyä pelaajilta, miten he ratkaisisivat tilanteen (esim. yläjalan sisäsyrjäsyöttö toisella kosketuksella juoksevan pelaajan etupuolelle). Sen jälkeen valmentaja pyytää pelaajia perustelemaan ratkaisunsa. Miksi syöttö annetaan toisella kosketuksella? (Juoksun ajoituksen ennakoimiseksi.) Miksi yläjalalla? (Positiivisen peliasennon ja laajemman näkökentän takaamiseksi.) Miksi juoksevan pelaajan etupuolelle? (Nopean etenemisen varmistamiseksi.) Perustelemisen voi nähdä vievän kallista harjoitusaikaa ja vähentävän toistojen määrää, mutta oppimisen näkökulmasta perusteleminen tarkoittaa, että harjoitteet eivät jää tyhjäksi puheeksi ja merkityksettömiksi ohjeiksi.
Esimerkki 3:
Koulussa hyvä opettaja antaa positiivista palautetta hyvin suoritetuista tehtävistä. Negatiivista palautetta opettajan ei kannata antaa julkisesti toisten oppilaiden kuullen. Edistyminen tapahtuu joskus virheiden tekemisen myötä, mutta hyvä opettaja ei nolaa oppilasta antamalla palautetta virheistä toisten oppilaiden kuullen. Negatiivisen palautteen voi antaa oppitunnin jälkeen kahden kesken. Negatiivisen palautteen voi antaa myös myönteisessä muodossa. Hyvä opettaja kertoo oppilaalle, mitä hän toivoo oppilaan tekevän sen sijaan, että listaisi tehtäviä, joita ei halua oppilaan tekevän. Myös äänenpainoilla ja -sävyillä, ilmeillä ja eleillä on suuri merkitys palautteen antamisessa. Rauhallisuus, selkeys ja myönteinen äänenpaino parantavat palautteen ymmärrettävyyttä.
Jalkapallokentällä ei ole lainkaan tavatonta, että valmentaja ilmoittaa kentän laidalta kovaäänisestikin tyytymättömyyttään pelaajan tekemiin virheisiin. “Älä pelkää!”, “Älä hätäile!” ja “Ei kikkailla!” ovat melko yleisiä kentän laidalta annettuja palautteita, jotka ottelutilanteessa ovat kaikkien kuultavissa. Ottelun aikaista palautettakin voi toki antaa, mutta palautteen voi kääntää ajatuksen tasolla käänteiseksi ja lähestyä negatiivista palautetta positiivisuuden kautta. “Rohkeasti vaan!”, “Malttia!” ja “Huolellisuutta!” ovat luonteeltaan myönteisempää, sisällöltään ohjaavampaa ja virheestä moittimisen sijaan kannustavampaa palautetta. Klassinen esimerkki: Jos haluaa kieltää lapselta ruuhkaisan autotien ylittämisen, on helppoa todeta, että “autotielle ei pidä mennä”. Myönteisessä ohjeessa lasta kehotetaan “pysymään jalkakäytävällä”, mikä sisältää ohjeen toivotusta käytöksestä ja on luonteeltaan myönteisempi kuin pelkkä kielto.
Esimerkki 4:
Koulussa koe tai testi on perinteisesti ollut oppimisen varmistamisen mittari. (Koe ei välttämättä ole paras oppimisen mittari, mutta se on kokonaan toinen keskustelu.) Koetilanteessa opettaja antaa oppilaalle mahdollisuuden muodostaa vastauksensa annettuihin tehtäviin itse. Opettaja ei kerro oppilaalle, mitä tämän pitää kysymyksiin vastata.
Jalkapallossa ottelu on koulun kokeeseen rinnastettava opittujen taitojen mittari. Pelitilanteessa hyvän valmentajan kannattaa kannustaa ja innostaa pelaajia, mutta – kokeen tapaan – pelaajalle kannattaa antaa mahdollisuus tehdä tilannekohtaiset ratkaisunsa ja valintansa itse. Tunteella mukana elävä valmentaja saattaa innostua ohjeistamaan esimerkiksi pallollista pelaajaa neuvomalla kulloisenkin pelitilanteen kannalta parhaita ratkaisuvaihtoehtoja. Kuten opettajakaan ei koulun koetilanteessa anna oppilaille valmiita vastauksia, myös hyvä valmentaja jättää valintojen tekemisen pelaajan päätettäväksi, jolloin oppiminen on tehokkainta ja lähtee pelaajasta itsestään. Epäonnistuminenkaan ei ole vaarallista, sillä erehdyksen kautta oppiminen on luonnollista oppimista.
Nämä esimerkit ovat yksittäisiä, mutta niidenkin pohjalta voi todeta, että valmentajan pelitausta ei ole hyvän valmentajuuden tae. Lajitaustan tuomasta tietomäärästä ja mahdollisuudesta toimia taitosuoritusten esimerkkinä on valtavasti hyötyä käytännön valmennuksessa. Parhaista parhain valmentaja on kuitenkin se, joka saa pelaajan innostumaan ja oppimaan. Se vaatii hyvältäkin valmentajalta oman toiminnan tarkkaa pohtimista (“Miten?”) ja omien valintojen perustelemista (Miksi?”).
