Kymppipaikka.fin kolumnisti on Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, entinen HJK-juniori, nykyinen Pajamäen Pallo-Veikkojen B-juniorien valmentaja ja seuran valmennuspäällikkö. Kumpulainen kirjoittaa sivustolle ajatuksiaan kotimaan juniorijalkapallosta.
Helsinki Cup – vain jalkapalloa? Vain elämää!
Maailmassa pelataan paljon jalkapalloa tälläkin hetkellä. Tuhansien katu-, puisto- ja pihapelien lisäksi Brasiliassa on MM-kisat, ja Suomessa on alkamassa Helsinki Cup. Maaliverkot pullistelevat, suuria tarinoita syntyy, nauru raikaa ja kyynelet virtaavat. Kaikkialla jalkapallo on suuria tunteita ja unelmia. Sen kieli on universaali; sitä ymmärretään kaikkialla.
Helsinki Cup on Suomen merkittävin kansainvälinen jalkapalloturnaus junioreille. Helsingin kentillä kirmaa joka kesä tuhansia innokkaita pelaajanalkuja silmissään suuret pallonmuotoiset unelmat. Siellä tuhannet ja taas tuhannet nappulat ovat ensimmäistä kertaa saaneet kosketuksensa kansainväliseen jalkapalloperheeseen.
En koskaan unohda ensimmäistä kansainvälistä otteluani Helsinki Cupissa. Yöllä ei meinannut uni tulla, kun tiesin, että aamulla Siltamäen nurmikentällä vastaan asettuisi vastustaja kaukaa Filippiineiltä. Huonosti nukutun ja hyvin jännitetyn yön jälkeen aamupalakaan ei meinannut maistua. Jännityksestä innoissani puin ylle tutun raitapaidan, nostin pelisukat säärisuojien päälle ja laitoin nappikset reppuun. Automatkalla otteluun jännitys muuttui adrenaliinin kihelmöiväksi virtaukseksi reisissä. “Ulkomaalainen vastustaja!” oli ajatus, joka pyöri pyörimistään kymmenkesäisen juniorin päässä. “Kuvitella, ulkomaalainen!”
Juniorin ajatusmaailma oli suoraviivainen: koska vastus oli ulkomaalainen, puolustimme siis samalla myös Suomen kunniaa. Paineita se ei lisännyt, vaan se tuntui upealta. “Kuvitella, että saa pelata Suomen puolesta ulkomaalaista vastustajaa vastaan!” Kentälle mennessä odotti yllätys. Filippiinien pojilla kasvoi kaikilla viikset. Meidän joukkuelaisilla karvoja oli ainoastaan päälaella! Mitäköhän ottelusta näiden viiksekkäiden ulkomaalaisten kanssa tulisi?!
Alku ei luvannut hyvää. Filippiinien mustatukkaiset ja vikkelät viiksivallut tekivät kaksi maalia ensimmäisellä puoliajalla, vaikka eivät olleet pelillisesti meitä kummoisempia. Toisella jaksolla jopa hallitsimme peliä selvästi, mutta maalinteossa emme onnistuneet. Muistan elävästi, kuinka yksi laukaukseni rangaistusalueen rajalta sujahti maalin ohi, vaikka vetohetkellä olin varma maalista. Kentän laidalla yleisö huokaili suureen ääneen menetettyjä tilaisuuksia – tai siltä se ainakin kentälle vaikutti.
Tuon ottelun jälkeenkin Helsinki Cup on tarjonnut koko kirjon inhimillisiä tunteita. On halattu ilosta, on turhauduttu hukattuihin mahdollisuuksiin, on koettu viime hetken helpotus ja loppuhetkien kyyneleet. Helsinki Cup on opettanut myös sen, että rankkarikisassa matka keskiympyrästä rangaistuspotkua laukomaan on hämmentävän pitkä ja kyynel, joka syntyy ylärimaan osuneesta rankkarista, on aivan liian suuri nieltäväksi Käpylän Raviksen satapäisen yleisön edessä. (“Se on vain jalkapalloa”, tapasi joku aikuisista aina sanoa. Kun juniorina meni aamulla kentälle pallottelemaan, kävi välillä kotona syömässä ja vietti koko loppupäivän ja -illan kentällä pallottelemassa päästäkseen tekemään saman seuraavana päivänä, oli vaikeaa olla samaa mieltä.)
Tänäkin kesänä Helsinki Cup on täynnä suuria tunteita ja unelmia. Moni nappula pelaa elämänsä ensimmäistä kertaa ulkomaalaista vastustajaa vastaan, odottaa, jännittää ja antaa kaikkensa joukkueensa ja koko Suomen puolesta. Annetaan tunteiden virrata ja unelmien elää. Helsinki Cup ei ole vain jalkapalloa – se on vain elämää.
Harri Kumpulainen
