Kymppipaikka.fi listasi Paatelaisen kolme suurinta haastetta hänen päävalmentajakaudelleen.
1. Johtajuus
Tiistain Portugali-ottelu osoitti pahimmalla mahdollisella tavalla sen, että Jari Litmasen ja Sami Hyypiän puuttuessa, Suomelta ei löydy johtajaa kentällä. Kapteenina toiminut Petri Pasanen ei ole pystynyt nauha kädessään ottamaan sitä johtajan roolia vaan esitykset ovat jääneet pliisuiksi.
Pasanen ei ole se suulain kaveri, mutteivät teotkaan juuri puhuneet hänen puolestaan. Viime maaotteluissa virheitä on tullut liikaa ja nimenomaan helppoja virheitä. Kokeneemmasta kaartista Mikael Forssell on tsemppari puheillaan ja Markus Heikkinen teoillaan, mutta kummastakaan ei huou pelillinen johtajuus. Mika Väyrynen on taas liian ailahtelevainen. Otto Fredriksonilla olisi luonteenpiirteet ja taidot, mutta Suomi tarvitsee nimenomaan kentälle sellaista hahmoa johon katsovat, kun asema alkaa olla tukala ja peli ei kulje. Silloin kun maalivahti alkaa tsemppaamaan ja lietsomaan uskoa, peliä on pelattu liikaa väärässä päässä.
Onko nuoremmasta sukupolvesta pelastajaksi? Ei oikein. Roman Eremenko on tulevaisuudessa varmasti tärkein pelillinen lenkki joukkueessa ja vaikka luontaisesti varsin hiljainen, jopa ujo, Eremenko herääkin hieman henkiin kentällä, piiskaavana johtajana häntä on kuitenkin vaikea nähdä.
Tim Sparv on ollut nuorisomaajoukkueissa kapteenina ja kun johtajan luonteenpiirteitä etsitään sanakirjasta, Sparviin monet osuvat kohdilleen. Hän ei ole kuitenkaan vielä pelillisesti vaadittavalla tasolla. Sama pätee Veli Lampeen.
Paatelainen on johtaja kentän laidalla, mutta hän tarvitsee pikimmiten sellaisen myös kentälle. Sen vuoksi olisikin ensiarvoisen tärkeää, että Hyypiä ja Litmanen jatkaisivat vielä nämä karsinnat loppuun. He toisivat pienen tukirakennelman Paatelaisen projektiin. Muuten uusi päävalmentaja joutuu rakentamaan joukkuetta lahoista puista.
2. Pelillinen identiteetti
Richard Möller Nielsenin aikana pelattiin puolustavasti ja jatkokarsintapaikka oli lähellä. Antti Muurinen muutti joukkueen pelin näyttäväksi ja hyökkääväksi, mutta kertaakaan ei päästy niin lähelle, että kisapaikasta olisi voitu haaveilla. Roy Hodgsonin alaisuudessa Suomi pelasi erittäin puolustavasti ja kisapaikka oli lähempänä kuin koskaan. Stuart Baxter yritti sekoittaa Muurista ja Hodgsonia, siinä kunnolla onnistumatta.
Suomen maajoukkueen pelitapa ja –ajatus on muuttunut aina valmentajan vaihtuessa muutaman vuoden välein. Niin se varmasti tekee Paatelaisenkin alaisuudessa, mutta Paatelaisella on taskussaan viisivuotinen sopimus, joka takaa hänelle sellaisen työrauhan, että hän voi pitkällä tähtäimellä kehittää Suomelle parhaimmaksi näkemänsä pelitavan ja iskostaa sen sekä nykyisten että tulevien maajoukkuepelaajien mieliin.
Jatkaako Paatelainen maajoukkueen kanssa Kilmarnockin kanssa hiomaansa hienoa ja lyhyttä syöttöpeliä vai TPS:n ja Hibernianin aikana suosimaansa suoraviivaisempaa peliä? TPS:n ja Hibsin aikaista pelityyliä ei ole kuitenkaan syytä sekoittaa ”pitkä ja perään” –tyyliseen roiskintaan. Paatelaisella on aina ollut ideologiana pelata pallo ylös mahdollisimman nopeasti syötellen, ei roiskien. Ajoittain piikikäskin kritiikki osui hieman asianviereen eikä välttämättä ollut aivan aiheellista. Nopea, aggressiivinen ja suoraviivainen ovat Paatelaisen avainsanat kuvaillessaan pelifilosofiaansa. Nimenomaan syötellen – ei roiskien.
Paatelainen vaatii pelaajiltaan paljon, mutta ei yhtään enempää kuin mitä itse antoi aikoinaan kentällä eikä mitä hän antaa nykypäivänä kentän laidalla. Hänen alaisuudessaan olleet pelaajat ovat kehuneet hänen pystyvän siirtämään taistelutahtonsa pelaajiin ja he ovat valmiita tekemään mitä tahansa voittaakseen. Sellaisen Suomen fanit haluavat nähdä, sillä liian usein viime aikoina on nähty laiska, haluton ja hengetön Suomi. Toivoa sopii, että Paatelainen saa muokattua Suomelle sellaisen pelityylin jossa kulminoituvat taistelu, taito ja tehokkuus. Niiden yhdistelmällä tulee myös tulos.
3. Nuorennusleikkaus
Jo Hodgsonin ajoista media on rummuttanut nuorennusleikkausta, mutta vasta Baxter käynnisti todenteolla projektin. Markku Kanerva jatkoi sitä sen lyhyen ajan mitä ehti olla päävalmentajana ja nyt Paatelaisen odotetaan vievän projekti loppuun.
Nuorennus on paljon helpompi sanoa kuin tehdä. Ne samat mediat jotka ovat toitottaneet sen perään, ovat heti seuraavan huonon pelin jälkeen rukoilleet Hyypiän, Litmasen, Pasasen, Heikkisen ja muiden kokeneempien pelaajien jatkoa. Nuorennusleikkaus ei tapahdu hetkessä eikä helposti.
Suomella on tulossa lahjakkaita pelaajia ja nykyisessä alle 21-vuotiaiden maajoukkueessa on useita lupaavia pelaajia jotka kuuluvat tulevaisuuden A-maajoukkueen runkopelaajiin. He ovat kuitenkin vielä liian nuoria vastuunkantajiksi. Siksi onkin tärkeää, että Väyrysen, Pasasen, Heikkisen ja Forssellin kaltaiset kokeneemmat pelaajat jatkavat maajoukkueessa vielä ainakin muutaman vuoden. Heidän jälkeensä luonnollisena jatkumona tulevat sitten Sparvin, Eremenkon, Lammen ja Niklas Moisanderin kaltaiset tulevaisuuden avainpelaajat.
Paatelaisella on tukala asema valmentajana, sillä odotukset ovat aina epärealistisen korkealla, mutta pelaajamateriaali on eurooppalaista alempaa keskitasoa. Se ei ole sattumaa, että Suomi häviää Moldovalle ja Unkarille. Muut ovat kehittyneet ja Suomi tullut selkä edellä vastaan. Seuraavan kerran minkäänlaisia toiveita kisapaikasta voidaan elätellä nimenomaan Paatelaisen sopimuksen viimeisellä puoliskolla, sillä 2014 MM-lopputurnaus tulee auttamattomasti liian aikaisin. Paatelaisen kannalta huonoimmassa tapauksessa, hänen seuraajansa pääsee nauttimaan niistä hedelmistä mitä hän on tulevien vuosien aikana ehtinyt istuttaa. Suomi-fanin kannalta olisi kuitenkin toivottavaa, että nuorukaiset täyttäisivät vaativat saappaat jo aiemmin.
Kymppipaikka.fi/Toimitus
