Calton Hillin haamu – Junioritoiminnan systemaattisen kehittämisen merkitys nykyjalkapallossa

Poikkeuksellisen aurinkoinen ilta, Edinburgh/Leith, heinäkuu 2013, jalkapallokausi Skotlannissa alkaa viikon kuluttua. Vuonna 1875 perustetun FC Hibernianin reilut 8000 kausikortin omistavaa kannattajaa ovat lunastaneet ilmaiset lippunsa ja me muut pääsyn Eurooppa-liigan karsintaotteluun puoleen hintaan siitä mitä tavallinen Skotlannin sarjapeli kustantaa. Hibs on eurooppalaisella skaalalla nykyään pieni seura, mutta heidän vuosibudjettia ei kuitenkaan ole laskettu euro-menestyksen varaan. Edinburghilaiset tuntuvat suhtautuvan otteluun Malmötä vastaan ikään kuin positiivisena yllätyksenä ennen kauden alkua, eivät mahdollisuutena myydä joukkueensa parhaita pelaajia Englantiin. Easter Roadin katsomoiden välistä siintää Calton Hill, jossa yli toistasataa vuotta on maannut myös yksi eurooppalaisen filosofian ja skottivalistuksen ykköstykeistä, David Hume. Onko kyseinen hautausmaa leviämässä itään? Siltä vaikuttaa tänään. FC Hibernianin toiveet menestyksestä Euroopassa on kuopattu heti kättelyssä. 40. peliminuutin kohdalla taululla lukee häpeällisesti “0-4” malmölaisten eduksi. Edes taivaan täyttävät lokit eivät tunnu häiritsevän ruotsalaisen jalkapallon juhlaa kun laitapakit nousevat ja syötöt napsuvat kohdilleen. Otteluun perinteisesti The Proclaimersin tahtiin lämmitetty kotikatsomo alkaa olla kovin hiljainen, kunnes Hibsin keskikenttäpelaajan kyseenalainen taklaus jättää malmölaisen laiturin maahan makaamaan. Stadionilla kaikuu keski-ikäisen miehen huuto: “Tervetuloa Skotlantiin!”. Tästäkö skottifutiksessa on kyse?

Skotlannin kansallislaji jalkapallo on ollut erityisesti taloudellisessa kriisissä useamman vuoden ajan. Tilannetta ei ole jääty surkuttelemaan, vaan maassa on käynnistetty muutosprosessi johtuen tästä jalkapallon alennustilasta. Tämä koskee erityisesti juniorijalkapalloa, jonka merkitykseen lähestulkoon koko Eurooppa, Valko-Venäjältä Islantiin, tuntuu havahtuneen. Siinä missä me suomalaiset vielä tapaamme laittaa toivomme – ja huomiomme – yksittäisiin, yhä harvemmin ja usein sattumalta Suomesta maailmalle nouseviin pelaajiin (kuten nyt Teemu Pukin seikkailuihin eurooppalaisissa pääsarjoissa), on Skotlannissa herätty siihen tosiasiaan, että menestystä saavuttaakseen on kehitettävä systemaattisesti järjestelmää, joka niitä pelaajia Itä-Lothianissa tai Kotkassa kasvattaa. “Belgian ihme”, eli maan nousu rankingeissa Suomen tasolta kymmenessä vuodessa yhdeksi maailman kuumimmista jalkapallomaista – juniorijalkapallojärjestelmän konkreettisen muutoksen myötä – ei ole vain puheenaihe skotlantilaisilla futisforumeilla, vaan jotain mihin konkreettisin panostuksin pyritään jokapäiväisessä toiminnassa.

Mitä sitten Skotlannissa on tehty, ja miksi tästä huolimatta maan jalkapallo rypee tällä hetkellä melko syvällä? Skottifutiksen alennustila on osittain perintöä ajoilta jolloin maahan tuotiin ylipalkattuja ulkomaalaisia pelaajia oman pelaajatuotannon kustannuksella, erityisesti Glasgown Rangers-Celtic kilpavarustelun kuumimpina vuosina vuodesta 1987 lähtien. Tähän liittyi myös räikeä välinpitämättömyys taloudenpidossa ja verotuskysymyksissä, heijastuen myös Edinburghin toisen pääsarjatason seuran Heartsin kaltaisiin pienempiin organisaatioihin: pyöritettiin moraalisesti arveluttavaa toimintaa, joka rapautti kotimaiset pelaajat ja jonka laskuja nyt maksellaan eri tahojen toimesta. Skottifutiksen potkupallo-maine ei myöskään ole tuulesta temmattu. Laji useiden kannattajien toimesta mielletään yhä erityisen fyysiseksi ja aggressiiviseksi urheilumuodoksi, jossa armoton tempo ja mustavalkoinen vastakkainasettelu tekevät siitä “miesten” lajin, fitban, johon kuuluvat “Tervetuloa Skotlantiin”-huudot. Skotlannissa taitofutiksen puolestapuhujilla on ollut vaikeuksia valistaa työväenluokkaista rivikannattajaa, joka perii kausikorttinsa (ja usein asenteensa) sukupolvelta toiselle ja jonka näkemyksiä on kunnioitettava, koska jalkapallo on laji joka syntyy, elää ja kuolee kannattajiensa kautta.

Kysymykset pääsarjan tasosta, perinteistä, pelitavasta ja pelin kehityksestä ovat tärkeitä, mutta se varsinainen muutosprosessi mihin Skotlannin jalkapalloliitossa on ryhdytty, johtaa vain noin viiden vuoden taakse, aikaan jolloin siellä, kuten myös Suomessa, alettiin muokata visiota paikallisesta jalkapallosta vuonna 2020 keskittymällä myös alle 15-vuotiaiden harrastukseen. Keskeinen siirto tässä muutosprosessissa Skotlannissa tapahtui, kun Skotlannin liitto palkkasi hollantilaisen huippuvalmentajan Mark Wotten vuonna 2011 jalkapallojohtajaksi. Tämän jälkeen sisään on ajettu “parhaat pelaa parhaiden kanssa” ajattelu junioreissa, jossa valistusta taidosta ja 10000 harjoitustunnin merkityksestä tehdään taukoamatta. Seuravetoinen akatemiatoiminta on paikallisen jalkapalloliiton keskeisin strategia muuttaa skottijalkapallon suunta, eikä tästä liiton merkittävin summin tukemasta akatemiatoiminnasta tarvitse puhua lainausmerkein.

Varsinainen akatemiatoiminta on kuitenkin arkipäivää melkeinpä kaikissa Euroopan maissa. Niinpä Skotlannissa ei oleteta, että kyseisen toiminnan systemaattinen organisointi liiton johdolla vielä riittää siihen, että skottifutiksen kurssi tosissaan muuttuu vuoteen 2020 mennessä. On selvää, että myös muut maat kehittyvät. Silloin ei riitä, että kehitytään hieman samaan suuntaan, jos halutaan pysyä kilpailussa mukana. Suurin muutos Wotten järjestelmässä liittyykin “parhaat pelaa parhaiden kanssa” ajattelun jalkauttamiseen konkreettisesti koulutyön oheen, joka lanseerattiin välittömästi Wotten johtajapestin jälkeen vuonna 2012. Suomalaisesta perspektiivistä katsoen on huomion arvoista kuinka nopeaan tahtiin Skotlannissa on pystytty viemään eteenpäin näitä muutosprosessin eri osia. Tällä hetkellä Skotlannissa on puolen tusinaa alueellisia kouluja, joiden yläasteelle on valittu avointen karsintojen kautta kolme luokka-astetta jalkapalloilijoita. Nämä pojat ja tytöt harjoittelevat ammattivalmentajien valmennuksessa päivittäin koulutyön ohessa läpi koko yläasteen (13-vuotiaista 15-vuotiaiksi) ja heidän kehityksestä pidetään kirjaa eri mittarein (liittyen tietysti myös koulutyöhön). Tämän lisäksi he osallistuvat myös oman seuransa akatemiatoimintaan. Voidaan siis sanoa, että Skotlannissa on panostettu juniorijalkapalloon ja muutosprosessin tuloksia voidaan vasta arvailla. Kestää noin kymmenen vuotta, että systemaattinen kehitys pelaajatuotannossa alkaa näkyä ja ensimmäiset pelaajat ovat käyneet läpi “uuden järjestelmän”. Alleviivaamisen arvoista on, että “uudella järjestelmällä” Skotlannin tapauksessa ei tarkoiteta aikaa jolloin on visioitu jotain näkökulmia, kirjoiteltu ohjeistuksia tai kapinoitu joitain olemassa olevia määräyksiä vastaan, vaan konkreettisesti ja materiaalisesti muutettu keskusjohteisia toimintamalleja liiton toimesta.

Skotlannissa on resursseja siis hiljattain kanavoitu melko tavalla “parhaat pelaa parhaiden kanssa” ajatteluun. Myös kouluyhteistyö on onnistunut ilman kädenvääntöä siitä voiko jalkapalloluokkia perustaa vai joutuvatko tällöin muut harrastajamäärältään pienemmät urheilulajit mahdollisesti epäsuotuisaan asemaan. Skotlannissa yksityiskoulut ovat perinteisesti pyörittäneet rugby-ohjelmiaan brittiläisen mallin mukaan. Jalkapalloluokat, joihin on siis valittu käytännössä joukkueellinen alueen lahjakkaimpia pelaajia, toimivat kuitenkin valtion kouluissa ja ovat (kuten myös seurojen akatemiat) avoimia ja ilmaisia kaikille valituille, vanhempien varallisuudesta tai kansalaisuudesta riippumatta. Keskiössä on yksinomaan tarve saada mukaan lahjakkaimmat pelaajat.

Mielenkiintoista tässä on myös, että harva tuntuu valittavan, että paikallinen jalkapalloliitto käyttää huomattavia summia juniorijalkapalloon suunnatuista resursseista suurimpien seurojen junioripelaajiin, eikä panostus puntamääräisesti ole sama kuvitteellisen Ylämaan Ylpeyden harrastajille. Skotlannin liiton tulot ovat toki luonnostaan sidottu jalkapallosta yleisesti saataviin tuloihin ja menestys ruokkii menestystä. Näyttää kuitenkin siltä, että Skotlannissa ajatellaan myös, että tasa-arvoa voidaan toteuttaa nimenomaan panostamalla junioritoiminnan kärkeen. Tällöin tasa-arvo toteutuu kun ammattilaisuuteen tähtäävät akatemia- ja koulutoiminta ovat avoimia kaikille taustaan katsomatta. Lisäksi Skotlannista löytyy koko maan kattava eri seuroihin kytkettyjen pelaajatarkkailijoiden verkosto, jonka kautta lahjakkaimmat junioripelaajat haravoituvat akatemiaseurojen toiminnan piiriin näin halutessaan. Tässä järjestelmässä ei siis lähtökohtaisesti tasa-arvoa ole se, että yhteisistä rahoista jokaiselle harrastajalle tarjotaan täsmälleen sama asia, vaan että järjestelmä on rakennettu niin, että kaikilla on mahdollisuus kilpailla mahdollisimman korkealla tasolla taustasta ja vanhempien varallisuudesta riippumatta. Oletuksena on, että ilman eurooppalaisessa kilpailussa varteenotettavaa akatemiatoimintaa tätä mahdollisuutta systemaattiseen kehitykseen ammattilaiseksi ei ole Skotlannissa kellään.

Vertailu väkimäärältään likimain samankokoisten Skotlannin ja Suomen välillä todennäköisyyksistä toteuttaa samansuuntaiset 2020 visiot reippaasta noususta eurooppalaisella jalkapallokartalla kallistaa nykytilanteen valossa kuppia länteen päin. Skottilaisen jalkapallon kilpailuetu Suomeen verrattuna syntyy numeroista. Celticiä lukuun ottamatta kaikilla skotlantilaisilla seuroilla on vakavia talousvaikeuksia. Tästä huolimatta FC Hibernianin, joka Skotlannissa on keskisuuri seura, 8000 kausikorttilaista on edinburghilainen todellisuus, josta helsinkiläiset voivat tällä hetkellä vain unelmoida. Skotlannissa junioritoiminnassa mukana olevia ammattivalmentajia on Suomeen verrattuna moninkertainen määrä. Skotlannissa jalkapallon perusteet ovat siis eri materiaalista kuin Suomessa. Samalla juniorijärjestelmän muutoksen kautta mahdollisesti syntyvä positiivinen kierre saattaa saada Skotlannissa hyvää aikaan nopeasti. Skotlannin ongelma, talouden lisäksi, on jo mainittujen “perinteiden” taakka. Luokkayhteiskunnassa erilaiset vastakkainasettelut ovat syviä ja esimerkiksi juuri taitojalkapallon läpivieminen tuntuu olevan vaikeaa, vaikka rakenteet olisivatkin muuta kuin paperia.

Suomessa Skotlannin kaltaisia vastakkainasetteluja ja tradition rasitetta ei jalkapallosta löydy. Muodit tulevat ja menevät. Yltiöpäistä puhetta heppoisesti ymmärretyn taidon merkityksestä ja FC Barcelonan katteetonta ihailua on nähty viime aikoina jo liikaakin. Olemassa olevissa pehmeämmissä rakenteissa lepää myös mahdollisuus rakentaa jotain uutta ja pysyvää. Vastaan hankaa se, että meiltä valitettavasti on puuttunut katsojien lisäksi jalkapallon kehittymiseen vaadittava systemaattisuus. Olemme olleet vuosittain muuttuvien projektien maa. Suomalaisen jalkapallon kurjuus ei ole sattumaa. Tämä ei ole kuitenkaan syy masentua. Talviharjoittelumahdollisuuksien yleinen kohentuminen, Sami Hyypiä Akatemia, tietyt nuorempien ikäluokkien sarjauudistukset kohti tasokkaampia pelejä ja kentällä vaikuttavien nuorten (ja vähän vanhempienkin) jalkapallovalmentamisen ammattina mieltävien henkilöiden into ovat tärkeitä voimavaroja. Edistys kohti nousua Euroopan kartalla vaatii kuitenkin enemmän. Suomessa yhä vellova “Kaikki pelaa” ja “Kaikki ei pelaa” väittely on suo joka mahdollistaa joukkopaon siitä todellisuudesta, että konkreettisia panostuksia kansainvälisesti varteenotettavaan junioritoiminnan kehittämiseen tarvitaan heti.

Ajatus keskusjohdetun ja konkreettisesti tuetun polun tarpeesta jo junioripelaajana kohti jalkapalloammattilaisuutta sisältää toki oletuksen siitä, että huippujalkapallo voi olla hedelmällinen osa myös suomalaista kulttuuria, keskeinen tapa rakentaa paikallista identiteettiä ja itsessään tavoittelemisen arvoista siinä missä kansainvälisen tason klassisen kitaran soitto. Kaikista lapsista, jotka valitaan paikalliseen musiikkiopistoon, ei tule musiikin ammattilaisia. Calton Hillillä David Hume olisi osannut opastaa meitä, että kulttuurin kaikkien osa-alueiden kehitys vaatii erityisesti keskusjohdettua tukea. Skotlannin jalkapalloliitto voi melko hyvällä omatunnolla väittää ainakin yrittäneensä toteuttaa 2020 visiota palkkaamalla kansainvälisen jalkapallojohtajan, jonka ajatukset juniorijalkapallon systemaattisesta kehittämisestä on viety konkreettisesti läpi mm. akatemia- ja kouluhankkeiden muodossa. Suomessa vision eteen tehdyistä merkittävistä toimenpiteistä ja niiden riittävyydestä on hankalampi saada kuvaa, vaikka erilaisia juhlapuheita onkin pidetty. Niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaa, meillä ei ole esimerkiksi kansainvälisessä vertailussa jalkapalloakatemioiksi missään muodossa miellettävää Suomen Palloliitosta johdettua kansallista strategiaa. Yksittäisissä seuroissa “akatemioista” voidaan lainausmerkeissä puhua. Toiminnan rahoittaa kuitenkin lähestulkoon kokonaisuudessaan pelaajien vanhemmat. On selvää, että lisäpanostuksia tarvitaan junioreihin. Lisäksi kouluyhteistyön kehittämisestä (joka koskee nimenomaan jalkapalloa, ei liikuntaluokkia yleisesti) ei pitäisi ainoastaan puhua, vaan viedä systemaattisesti käytäntöön koko maassa.