Manchester United otti huipputärkeän voiton sunnuntaina, kun joukkue kaatoi FA Cupissa vieraskentällä rankkareilla Arsenalin. Cupin kestomenestyjät tarjosivat varsin jännittävän, mutta loppua kohden hyvin yksipuolisen näytöksen. Arsenal vei, ManU taisteli.
Voitto oli äärimmäisen tärkeä myös cupin mestaruutta puolustavan ManU:n manageri Ruben Amorimille. Pokaalihaave on elossa tälläkin kaudella.
Se, että ManU taisteli, ei ole uutta joukkueen pitkäaikaisille kannattajille, mutta pitkään aikaan ei ole näyttänyt siltä, että joukkueen pelaajat ovat valmiit laittamaan mitä vaan likoon, jotta maineikkaalle logolle saadaan kunniaa. Sunnuntain ottelu oli FA Cupia parhaimmillaan, etenkin alivoimalla ManU oli helisemässä, kuin alempisarjalainen.
Asenne oli kuitenkin tilanteen vaativa. Jokaisesta pallosta taisteltiin, laukausten eteen heittäydyttiin ja tilanteisiin mentiin kuvaan. Tunne vähän läikkyikin liikaa, kun Diogo Dalot intoili toisen keltaisen kortin – kurinpalauttamista tarvitaan, jos noin holtittomasti tulee tilanteeseen kortti alla, oli taisteluhenki miten kova tahansa.
Anfiedilta se alkoi
Voisi kuvitella, että ManU:n kannattajat nauttivat siitä, että heidän rakas seuransa jätti nyt kentälle kaiken ja jo toisessa ottelussa perättäin. Taistelupiste verivihollisen kotikentältä Anfieldilta oli varmasti nostanut itseluottamusta huomattavasti. Seuraava askel oli miltei yhtä paha, mutta joukkueen pelaajat tulivat tappelemaan sillä tavoin kuin ManU on aikoinaan opittu tuntemaan. Tekemisessä näkyi ylpeys: me olemme ”Mighty United”, me pystymme mihin vain.
Täysin kateissa muutaman vuoden ollut henki on löytynyt. Eikä se ole hyvä uutinen vastustajille. Kärkikamppailuun ei ole mitään asiaa, mutta kärjen sotkijaksi ManU:sta on. Joukkueen nimilista on vahva – tähän mennessä joukkue on vain pelannut hengettömästi ja tahdottomasti sekä näyttänyt laumalta kurittomia miljonäärejä.
Viikko sitten Anfieldilla ja nyt Emiratesilla he näyttivät siltä Manchester Unitedilta, jota vastustajat vihaavat ja omat rakastavat. Eikä tämä ole lainkaan huono juttu Valioliigalle, heilutti sitten kenen lippua tahansa.
Amorimin operaatio alkaa
Vielä on tietysti pitkä matka ManU:n takavuosien loistoon, mutta suunta on kääntynyt ainakin piirun. Arsenal-ottelun elekieli kertoi tarpeellisen: hyviä suorituksia tuuletettiin, high-fiveja heiteltiin, vieruskaverit kannustivat toisiaan ja kaikki tekeminen näytti vihdoin siltä, ettei vain oma etu tule ensimmäisenä.
Esimerkiksi Harry Maguire näytti siltä pelaajalta, joka oli johtaa Englannin EM-kultaan vuonna 2021. Poissa oli veltto ja mitäänsanomaton Harry, josta tuli tuhansien meemitaiteilijoiden suosikkikohde. Bruno Fernandes oli jättänyt teatraaliset kädenheiluttelut ja naapurin syyttelyt Emiratesin ulkopuolelle. Yksi mieleenpainuva hetki oli, kun flopiksi oikeastaan jo kättelyssä määritelty Matthis de Ligt antoi tunteittensa purkautua komeissa lähikuvissa, kun hän putsasi ja pelasti maaliviivalta lähes varman Arsenalin osuman.
Koko taistelun suurin ilmentymä oli tavallisesti penkkiä lämmittävä maalivahti Altay Bayindir. Hyvin ailahtelevan Andre Onanan tilalla nähtiin maalivahti, joka oli peloton – ja loistava. Hän otti tukun huipputorjuntoja, tärkeimmän, kun turkkilainen koppasi Martin Ödegaardin rangaistuspotkun. Tätä seurasi pari haamupelastusta ja lopulta Arsenalin David Rayan päänahka rangaistuspotkukilpailussa.
Jokaisen ison torjunnan jälkeen Bayindir antoi näkyä ja kuulua, miltä onnistuminen tuntui. Ilmeistä päätellen erittäin hyvältä.
Amorim on herättänyt jättiläisen. Hän tulee jatkossa karsimaan kovalla kädellä palkkasoturit ja alibipelaajat. Jää tietysti nähtäväksi, onko herätys pysyvä. Näyttää siltä, että herätyskellona toimi kaksi massiivista vierasottelua, Liverpool liigassa ja Arsenal cupissa. Jos joukkue jatkaa tuolla asenteella, voi olla, että ManU on jatkossa pitkästä aikaa otsikoissa jostain muista syistä kuin siitä, että rypevät Punaiset Paholaiset ovat lähinnä huono vitsi.
Tänään voivat miljoonat ManU-kannattajat Englannissa ja maailmalla hymyillä – huominen näyttää huomattavasti paremmalta kuin pitkään aikaan.
Panu Markkanen
