FIFAn puheenjohtaja Gianni Infantinolla on missio. Tai ei edes missio vaan pakkomielle. Jollakin konstilla Infantinon on saatava FIFA samalle tasolle UEFAn kanssa taloudellisesti ja maineenhallinnallisesti. Jälkimmäinen on tietysti mahdoton tavoite, niin uskomattomia käänteitä on viimeisinä vuosina tapahtunut. Nämä käänteet on tehty, että edes toinen pakkomielteen puoli täyttyisi – saada enemmän ja enemmän rahaa, jopa enemmän kuin UEFAlla on.
Sveitsiläisjuristin jalkapallojuuret ovat nimenomaan UEFAssa. Hän oli jonkinlainen väliportaan johtaja, kunnes nousi talon sisällä hierarkiassa ikään kuin kakkostasolle. Kohtuullisen isoon tehtävään, mutta ei suuren päällikön rooliin. Mutta sitten kävi ensimmäisen kerran säkä. Varjoissa ollut, mutta erittäin esiintymiskykyinen Infantino nostettiin vetämään UEFAn eri kilpailujen arvontoja.
Äkkiä tuntematon kaljupää tiedettiin henkilöksi, jolla oli heittää arvontapalloja avatessa pieniä yksityiskohtia ja anekdootteja miljoonille katsojille. Nimi jäi vielä unholaan, mutta parin arvonnan jälkeen hänestä muodostui ”se kaiken tietävä kaveri Kinder-pallojen kanssa”.
Ainakin hän loi trendin. Kun Infantino katosi, UEFA tarjosi uuden henkilön arvontapäälliköksi – nimi vaihtui, mutta sapluuna pysyi samana. Ja onpa Suomessakin oma versionsa tästä, kun Suomen cupia arvotaan Peter Lundströmin ja Tomi Leivo-Jokimäen leppoisassa johdossa. Tässä mielessä Infantino oli siis trend-setter.
Infantino oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Hän oli sopivan näkymätön, mutta silti tunnettu, kun FIFAn ja UEFAn skandaalit tulivat päivänvaloon. Michel Platini poistettiin yhtälöstä UEFAn puolelta ja FIFAssa siivottiin oikein urakalla: Sepp Blatter sai mennä, samoin suuri osa hänen käskyläisistään. Rytäkän aikana UEFAn varapääsihteerinä toiminut Infantino nousi Euroopan kattojärjestön pääsihteeriksi. FIFAn puheenjohtajaksi Blatterin jälkeen ei juuri tunkua ollut, joten joku FIFAn klikki päätti etsiä mahdollisimman neutraalin vaihtoehdon: esille putkahti Infantino. Mies tuli valituksi, tietynlaisena sattumakenraalina.
Kaunoja syntyi
Tämä valinta on johtanut moneen eri asiaan. Ensin Infantino nappasi UEFAsta mukaansa avainhenkilöitä FIFAn puolelle. Tämä tiettävästi ärsytti koko lailla Nyonin päämajassa (UEFA), mutta asialle ei voinut tehdä mitään. Ei kuitenkaan voi vähätellä Infantinon roolia UEFAn rahantekokoneessa – hän oli vahvasti mukana Nations Leaguen synnyttämisessä sekä EM-kisojan laajentamisessa sekä monessa muussa menestyneessä hankkeessa.
Päätös johti kuitenkin kilpailutilanteeseen. UEFAlla on suuri tilipäivä joka neljäs vuosi EM-lopputurnauksen kautta, mutta myös tilipäivä joka ikinen vuosi liiton seurajoukkueiden tähtituotteen, Mestarien liigan, kautta. FIFAn ainoa todella merkittävä urheiluoikeuksien kautta tuleva tulonlähde on MM-kisat, joka neljäs vuosi.
Tähän Infantino on pontevasti lähtenyt ajamaan muutosta. Kun Blatter ymmärsi Afrikan ja Aasian merkityksen markkinoihin ja päätöksentekoon, Infantino on alusta alkaen ymmärtänyt arabimaiden, erityisesti Saudi-Arabian, tarjoamat mahdollisuudet. Tästä on hyvänä esimerkkinä tietyt sponsorisopimukset, mutta ennen kaikkea FIFAn arvokkaimman omaisuuden, MM-kisojen, diilaaminen sinne, missä rahaa on. Ensin Qatar ja vähän ajan kuluttua Saudi-Arabia. Välissä USA kumppaneineen eikä sielläkään persaukisia olla.
Lisää, lisää, lisää!
Mutta tämä ei riitä. Jotain muuta piti saada, ja syntyi ajatus seurajoukkueiden MM-kilpailuista. Ne ovat juuri nyt käynnissä, vaikka kovin moni sitä tuskin tietää. 32 eri joukkuetta houkuteltiin hyvin omaperäisin valintaperustein mukaan, jotkut rahalla, jotkut ilmeisesti painostamalla ja jotkut varmasti jopa halusivat osallistua turnaukseen. Pelaajapuolella mestaruuskisoja on kritisoitu todella vahvasti eikä vapaa mediakaan ole juuri niistä innostunut. Pikemminkin päinvastoin, sillä suurimmat näkyvyydet näiden kisojen ympärillä ovat syntyneet kritiikin kautta. Kukaan ei tunnu ottavan tätä kilpailua kovin tosissaan.
Ja miksi ottaisi? Infantino ja kumppanit ovat käyttäneet verrokkina esimerkiksi EM-kisojen syntyä. Alussa ne eivät kiinnostaneet ketään, nyt EM-kisat ovat menneet monella tavoin ohi jopa MM-kisoista. Teesinä on siis se, että ”katsotaan parinkymmenen vuoden kuluttua, olimmeko oikeassa vai emme”. Voi hyvin olla, että asiassa käy juuri näin ja jonain päivänä Infantinon luomus on merkittävä kilpailu, jolla on ansaittu paikkansa jalkapallon kilpailukalenterissa.
Mutta juuri nyt näin ei ole. Ketään ei Euroopassa kiinnosta, televisiosopimukset tehtiin hyvin hähmäisesti ja ilmeisesti saudi-rahoituksella. Katsomot eivät ole täyttyneet odotetusti, ainakaan vielä. Toistaiseksi koko mammuttimainen kuvio näyttäytyy enemmän sellaisena, jossa yritetään näyttää UEFAlle, että kyllä me olemme vielä suurempia. Ja tämä kuulostaa henkilökohtaiselta missiolta.
”Kolmas maailma” pitää pinnalla
Pitää tietysti muistaa, että FIFA – ja sitä kautta Infantino – käyttää jalkapallon suurinta päätösvaltaa. Vaikka kaikki UEFAn maat olisivat jostain asiasta yksimielisiä, mitä ei käytännössä koskaan tapahdu, muun maailman äänet riittävät keilaamaan UEFAn kannan kevyesti.
Tästä saatiin hyvä esimerkki Qatarin kisojen suhteen. Vahvaa kritiikkiä tuli erityisesti Länsi-Euroopan maista, mutta ketään ei oikeasti Aasiassa, Afrikassa eikä osin Euroopassakaan kiinnostanut pätkääkään, että kisat pelattiin Qatarissa tai ainakaan asiassa ei nähty mitään ongelmaa.
Tähän faktaan FIFAssa voidaan aina nojata. Eurooppa ei ole maailma. Niin kauan kuin muualla ollaan tyytyväisiä, päätökset menevät läpi. Vaikka olisi kysymys näinkin keinotekoisesta ja pähkähullusta pakkomielteestä kuin seurajoukkueiden MM-kilpailut keskellä kesää jatkuvasti kasvavassa otteluruuhkassa.
Panu Markkanen
