Huuhkajat esiintyi kuin kahtena eri joukkueena torstai-iltana olympiastadionilla Liettuaa vastaan. Ensimmäinen jakso oli Huuhkajilta yksi kehnoimmista miesmuistiin, toinen sen täydellinen peilikuva. Lopulta ilta toi Huuhkajille tämän tason vastustajaa vastaan liki pakollisen voiton ja kolme pistettä.

Hieman yli 15 000 katsojaa näki ensimmäisellä jaksolla Suomen, jolla ei ollut likipitäen mitään mahdollisuuksia voittaa. Joukkue sai luotua avoimesta pelistä yhden maalipaikan. Leo Walta pääsi laukomaan Oliver Antmanin syötöstä, mutta Liettuan maalivahti Tomas Svedsauskas venytti torjunnan. Lisäksi erikoistilanteista tuli kaksi hyvää paikkaa, mutta siinäpä se sitten oli.

Aloitteet ylöspäin olivat laaduttomia ja jäivät siis tuloksettomiksi suurelta osin. Somessa vaadittiin kiihkeästi päävalmentaja Jacob Friisille potkuja, YLEn studiossa loistava Toni Koskela lateli madonlukunsa verenpainettaan kohottamatta.

Sunnuntainen Hollannin kohtaaminen Amsterdamissa alkoi jo hirvittää. Jos Liettua saisi Huuhkajat tällaiseksi, mitä tekisi Virgil van Dijkin ja Frenkie de Jongin johtama Hollanti Cody Gakpoineen, Ryan Gravenbercheineen kaikkineen?

Kollegan kanssa pohdimme tauolla lehdistötiloissa tarjolla olleen pullan ollen siihen mennessä parasta, mitä illalla oli tarjota. Iltapäivälehdistä toinen oli eittämättä jakamassa kuuluisia lampaanperseitä kaikille.

– Emme tehneet ensimmäisellä puoliajalla hyvin pieniä nyansseja, joita teimme toisella puoliajalla. Niillä saimme tulosta. Jalkapallossa yleisesti pienet asiat ratkaisevat, mutta tulimme toisella puoliajalla eri mentaliteetilla sisään, sanoi Huuhkajien avausmaalin tehnyt Benjamin Källman ottelun jälkeen.

Todellakin tulivat. Pieni pelillinen viilaus tapahtui myös, mutta kyllä joukkue tiesi, että tällainen ei kelpaa. Vaatimusta asian parantamiseksi ei sanottu kopissa ääneen.

– Sitä ei tarvinnut kenenkään sanoa. Kaikki ovat pelanneet futista sen verran, että tiedämme pystyvämme kotona Liettuaa vastaan parempaan, totesi maalilla pelannut Viljami Sinisalo.

Ja pystyi joukkue siihen tosiaankin. Pelirohkeus parani, liikettä löytyi, syötöt alkoivat napsua jalkaan, lauottiin. Källmanin maali oli säkäräkä, mutta tilanteeseen sopinee klisee onnen ansaitsemisesta. Maalin edestä ei voi runnoa irtopalloa sisään, jos hyökkääjää ei siellä ole. Adam Marhievin maali oli varmasti Friisin aikakauden komeimpia.

Alakerrassa Robert Ivanov taklasi Liettuan Gytis Paulauskasia nilkoille niin että tuntui. Eikä käynyt läppäämässä maassa maannutta hyökkääjää muka tsemppaavasti olalle. Juho Lähteenmäki oli joka puolella alakertaa, Ville Koski blokkasi ja taklasi boksissa.

Friisin aikakausi on herättänyt kysymyksiä alusta lähtien. Ja voiton lisäksi jalkapalloileva Suomi sai jälleen kysymyksiä: miksi ensimmäinen jakso oli niin vaikea? Miksi näin tapahtui kotona ottelussa, jossa vastustaja oli lähtökohtaisesti heikompi. Miksi esimerkiksi Matti Peltolan vaatima dominoiva esitys alkoi vasta toisella jaksolla?

Ja ennen kaikkea: Ollaanko eteenpäin menty?

Näkökulma: Panu Markkanen