Mestarien liigan finaali pelattiin edellisen kerran Münchenissä vuonna 2012. Sirkus saapui kaupunkiin, kuten Mestarien liigan finaaleissa aina. Ottelu näkyi katukuvassa, puheenaiheena oluttuvissa ja terasseilla sekä tietysti mediassa. Tällä kertaa mielenkiinto oli ymmärtääkseni jopa normaalia suurempaa ja tietystä syystä: finaalissa oli nimittäin mukana FC Bayern München ja peliareena oli heidän kotistadioninsa.
Tai ei aivan. Allianz Arenana tunnettu stadion ei UEFAn kaupallisten määräysten vuoksi voinut olla ”Allianz Arena”. Kaikissa virallisissa papereissa, otteluohjelmassa sekä televisiografiikoissa ottelu pelattiin Fussball Arena München -nimisellä stadionilla. Nimi, jota ei varsinaisesti ollut olemassa tai jota kukaan ei itse ottelun järjestelyissä muistanut. Toki kaikki Allianzin logot – ja muutkin ”ulkopuoliset” logot – oli siirretty tai peitetty UEFAn kumppanien tieltä, kuten Mestarien liigassa aina. Ja etenkin finaalissa.
Vaikka stadionin fasiliteetit ovat massiiviset, ne eivät riittäneet Mestarien liigan finaaliin kokoiseen operaatioon. Esimerkiksi VIP-palveluita varten oli rakennettu valtavia telttoja stadionin läheisyyteen, samoin mediakeskus oli rakennettu varta vasten tätä ottelua varten erikseen ja televisiovaatimusten tuomille rekoille oli rakennettu oma, ottelua varten tehty parkkipaikka. Meno on suureellista, mutta niin se pitää ollakin yhdessä maailman suurimmista yksittäisistä vuosittaisista urheilutapahtumista.
Bayernin ”piti” voittaa
Itse ottelussa oli vain yksi suosikki: Bayern. Jupp Heynckesin valmentama joukkue oli vahva ja nimekäs, sekä tässä pelissä heillä oli luonnollisesti kotietu. Vaikka sääntöjen mukaan kumpikin joukkue oli saanut 17 500 fanin kiintiön, totuus oli toinen: tuntui, että kaikki ”neutraalit liput” sekä kumppaniliput olivat päätyneet Bayernin kannattajille.
Chelsea oli sinnitellyt jatkoon pudottaen Barcelonan välierissä. Joukkue esitti uskomattoman venymisen Camp Noulla eikä lontoolaisten jatkopaikka perustunut pelin hallintaan tai luotuihin maalipaikkoihin. Kun Chelsea vielä menetti punaisen kortin vuoksi John Terryn jo ensimmäisellä jaksolla, pelin piti olla selvä. Mutta Chelsea näytti luonnetta ja eteni jatkoon, pitkälti loistavan maalivahtinsa Petr Cechin johdolla.
Välieräotteluilla oli hintansa. Bayern menetti pelikieltojen vuoksi David Alaban, Holger Badstuberin ja Luiz Gustavon. Kovia nimiä, mutta suhteessa Chelsean menetykset olivat vielä kovemmat: kippari John Terry, puolustuksen luottomies Branislav Ivanovic, Ramires sekä Raul Meireles. Koko nippu istui katsomassa verkkareissa peliä katsomon ensimmäisellä rivillä. Tämä ottelu laittoi liikkeelle sääntömuutoksen, jonka seurauksena otettiin myöhemmin käyttöön se, että varoituksia nollataan kilpailun jossain vaiheessa. Tuolloin tuollaista sääntöä ei ollut.
Vuoristorataa mentiin
Chelsean kausi oli vaiherikas. Andre Villas-Boas aloitti kauden ja vei Chelsean jatkopeleihin. Mutta tappio Napolille vieraissa lukemin 1-3 sai seurajohdon reagoimaan: Villas-Boas sai mennä ja tilalle tuli Roberto di Matteo. Di Matteo laittoi jo sivuun osittain siirretyt konkarit kehiin ja muutos tapahtui. Ennen toista osaottelua Napolia vastaan loukkaantumisestaan toipunut John Terry piti mediatilaisuudessa ikimuistoisen monologin ja sai jo ennakkoon lietsottua Chelsean fanit liekkeihin. Kausi jatkuikin, sillä Chelsea voitti kotipelinsä jatkoajan jälkeen 4-1 ja meni puolivälieriin. Niissä kaatui Benfica ja lopulta sitten Barcelona välierässä.
München niisti matkalla finaalin Baselin, Marseillen ja lopulta Real Madridin rankkareilla. Itse finaalissa Bayern oli selvä suosikki eikä pelin kulku poikennut odotetusta. Bayern vei, Chelsea puolusti. Ottelun avausmaalia saatiin odottaa 83. minuutilla, kunnes Thomas Müller teki johtomaalin. Vastain ottelun tapahtumia, Didier Drogba tasoitti vain kaksi minuuttia ennen loppua. Jatkoaika ei tuonut ratkaisua, joten ottelu ratkaistiin pilkuilla. Chelsean Juan Mata epäonnistui, mutta Cech veti pitemmän korren Ivica Olicia ja Bastian Schweinsteigeria vastaan. Ja juhlat olivat valmiit.
Mitä tapahtui?
Ottelun jälkeiset tapahtumat muistetaan mm. siitä, että John Terry (ja muut pelikiellossa olleet pelaajat) kipaisivat pukukopin puolella vaihtamassa verkkarit peliasuihin. Virallinen kapteeni Terry – finaalissa nauhaa kantoi Frank Lampard – sai UEFAlta anomuksella erikoisluvan käydä ottamassa voittopokaalin vastaan. Se, että ”The Leader, The Captain, The Legend” nappasi valokeilan, aiheutti armottoman meemityksen, joka jatkuu vieläkin. Terryn pyttyä nostelevaa hahmoa on nähty aika monessa paikassa…
Ottelun jälkeen luonnollisesti kaikki maailman televisiot halusivat osansa Chelsean pelaajista. Eikä ollut kovin haastavaa saada pelaajia tekemään haastatteluja. Euforia oli sen verran huipussaan, että halukkuutta kommentointiin todellakin oli. Yksi näistä puhuttaneista haastatteluista oli puolustaja David Luizin haastattelu Italian televisiolle. Luiz ei juurikaan italiaa puhunut eikä tv-toimittaja portugalia tai englantia, joten haastattelu meni paikoin elekielen puolelle.
Värikäs brasilialainen oli sellaisessa hihhulitilassa haastattelussa, että haastattelu lähti leviämään ja monessa paikassa oletettiin Luizin olleen ympäripätkässä. Jopa yksi suomalaismedia otsikoi ”Chelsean tähden tilasta”. No – näin ei ollut. Henkilökohtaisesti saattelin yleensäkin äärimiellyttävän Luizin suoraan kentältä tähän kyseiseen haastatteluun eikä mies ehtinyt varmaan jurreja vetää keskellä kenttää ja palkintoseremoniassa muutamien minuuttien aikana. Itse asiassa, ilmeisesti David Luiz ei käyttänyt alkoholia lainkaan.
Kyse oli vain suuresta ilosta ja onnesta sekä sen näyttämisestä ja hyvä niin. Ei sitä väriä koskaan liikaa finaaleissakaan ole.
Ottelun parhaaksi pelaajaksi valittiin ratkaisevassa rankkarissa onnistunut Drogba ja fanien valitsema ottelun paras pelaaja oli Cech. Näistä jälkimmäinen on todellinen herrasmies. Lakia lukenut ja kielten opiskelua harrastanut Cech oli juuri se pelaaja, joka oli aina vapaaehtoinen hoitamaan mediavelvollisuudet pelien jälkeen, oli tulos ollut sitten mikä tahansa. Oli sellaisia tapauksia, ettei oikeastaan kukaan Chelsean pelaajista suostunut tekemään tappion jälkeen mitään – ja sitä kautta Cech saattoi tehdä yli kymmenen ottelun jälkeistä televisiohaastattelua, koska hänen mielestään se kuului ammattilaisen tehtäviin.
Finaalin jälkeen hän oli tietysti myös kysytty kaveri, mutta tällä kertaa vapaaehtoisia ja halukkaita oli niin paljon, etteivät kymmenet oikeuksia omistaneet televisioyhtiöt jääneet osattomiksi.
Kaiken kaikkiaan hieno tunnelma hienossa finaalissa. Ilman muuta yksi isoimmista otteluista, joissa olen koskaan ollut töissä.
Timo Walden, entinen UEFAn Media Officer, tehtävänä kaudella 2011-12 Chelsea
