Markku Kanervan historiaan jäävä aikakausi A-maajoukkueen päävalmentajana on päättymässä. Vaikka Palloliiton puheenjohtaja Ari Lahti kertoi päätöksenteon olevan vielä kesken ja perjantaisen hallituksen kokouksen käsissä, näyttää todennäköiseltä, että ”Rivelutionin” isähahmo ja moninkertainen Vuoden valmentaja lähtee vapaille markkinoille.
Kanervan aika toi paljon ilonhetkiä, eikä vähiten sillä, että Huuhkajat saavutti ”sukupolvien unelman” eli paikan EM-lopputurnauksessa. Moni oli ennen Kanervaa yrittänyt, mutta kukaan ei ollut siinä aiemmin onnistunut. Vahvasti sitoutunut ryhmä eteni vääjäämättä siihen, että EM-lopputurnauspaikkaa juhlittiin urakalla.
Itse EM-kisat eivät valitettavasti toteutuneet 2020 pandemian vuoksi ja suomalainen fanihyökyaalto jäi toteutumatta. Kesällä 2021 kuitenkin pelattiin, mutta edelleen rajoituksin. Todellista EM-huumaa päästiin elämään vain osittain.
Yhtä kaikki, Kanerva teki jo toisen kerran historiaa miesten jalkapallon puolella. Aiempi uroteko oli viedä Suomen 21-vuotiaiden maajoukkue EM-lopputurnaukseen. Nämä meriitit takaavat Kanervalle paikan suomalaisen jalkapallon historian kunniakkaassa osastossa, varman Hall of Fame-huomion sekä jonain päivänä Captains Ball-palkinnon kaikkien muiden kunnianosoitusten jatkoksi, joita jo viime vuosina tuli lukuisia.
Viran vaade on valtava
Nyt on päätepiste silti lähellä. Tilanne täytyy käsitellä kunnioittaen Kanervan saavutuksia, avointa persoonaa ja sitä, että hänellä oli aina kaikille aikaa – faneista junnuvalmentajiin. Markku Kanervasta kasvoi päävalmentaja-aikanaan ”Koko kansan Rive” – ja samalla hän kasvatti huomattavasti seuraajiensa vaatimustasoa.
Sen lisäksi, että tulosta täytyy tulla, pitää päävalmentajan nykyään olla myös erittäin salonkikelpoinen esiintyjä, oli se sitten hyväntekeväisyydessä, fanitapaamisissa, sidosryhmätilaisuuksissa, yrityselämän kanssa käytävissä keskusteluissa ynnä muussa. Kanervan seuraajan osaamisalueiden pitää olla moninaiset, kyseessä on nyt yksi koko Suomen seuratuimmista työpaikoista, kun aiemmin ihan näin ei välttämättä ollut.
Myös Pohjoiskaarre kunnioitti entistä suosikkiaan sunnuntaina. Alatyylisiä värssyjä ei laulettu, kiitettiin menneestä ja todettiin nyt olevan eron aika. Todellinen liiton mies on ensi perjantaina todennäköisesti uudessa tilanteessa, ei enää virallisesti Palloliiton hommissa.
Yli 20 vuotta sitä yhteistyötä kesti ja A-maajoukkueenkin valmennuksessa yhteensä 14 vuotta apuvalmentajan tehtävissä, vt. päävalmentajana ja lopulta päävalmentajana.
Ei ensimmäinen potkujen saaja
Markku Kanervan todennäköinen kohtalo ei ole jalkapallomaailmassa uutta. Tulospaineet ovat kovat. Kun niitä ei tavoiteta, tehdään ratkaisuja. Syksyn kuuden ottelun tappioputki synkällä maalierolla luo päättäjille hirmuisen paineen.
Erilaisia pelillisiä konsteja koitettiin, kokoonpanoa vaihdeltiin, tehtiin kokeiluja ja uusittiin valmennustiimiäkin, mutta kelkka ei kääntynyt. Tällöin jää jäljelle oikeastaan vain yksi iso liike ja se on päävalmentajan vaihtaminen. Näin tässä on vääjäämättä käymässä. Eikä ensimmäistä kertaa Suomessa.
Lähdetään siis kertaamaan 1980-luvun alusta päävalmentajien kohtaloita.
Martti Kuuselan ja Palloliiton tiet erosivat silloisen tiedon jälkeen sopuisasti, kun Kuusela lähti etsimään haasteita ulkomailta. Myöhemmin tästäkin on uusia tulkintoja, mutta Kuusela kannettiin kultatuolissa pelaajien toimesta kentältä hyvässä hengessä.
Kuuselan jälkeen tuli Jukka Vakkila, joka sai potkut. Tommi Lindholm seurasi Vakkilaa ja erosi itse kesken sopimuskauden. Lindholmin seuraajaksi tuli Jukka Ikäläinen alun perinkin lyhyellä sopimuksella, koska Richard Möller Nielsenin pesti oli jo sovittu.
Ikäläinen veti oman karsintansa ja siirtyi sovitusti sen jälkeen Möller Nielsenin apuvalmentajaksi. Möller Nielsen teki erinomaista pohjatyötä tulevaisuutta varten, mutta hänen sopimustaan ei päätetty jatkaa vaikka tanskalainen olisi halunnut jäädä.
Siirryttiin takaisin suomalaisvoimiin. Antti Muurinen valmensi kaksi karsintaa, mutta ei kolmatta loppuun. Potkut tuli. Muurisen jälkeen Jyrki Heliskoski oli muutaman kuukauden valmentajana, mutta jälleen oli tiedossa, että Heliskoski oli tilapäisratkaisu – näin sitten vahvistuikin kesken Heliskosken valmennuskauden, kun tiedotettiin, että Roy Hodgson tulee A-maajoukkueen peräsimeen.
Hodgson valmensi yhdet karsinnat, mutta lähti niiden jälkeen pois siitä huolimatta, että Palloliitto teki kaikkensa, jotta britti olisi jatkanut. Ei jatkanut, mutta brittiopeissa mentiin senkin jälkeen. Stuart Baxter otti ohjat käsiinsä ja periodi päättyi yhdessä sovittuihin potkuihin – makuasia, oliko kyseessä ”yhteinen päätös” vai erottaminen – teknisesti joka tapauksessa Baxter sai mennä.
Olli Huttunen valmensi yhden ottelun San Marinoa vastaan ennätyksellisesti (Huttusen johdolla Suomi voitti 8-0 ja ottelu jäi muutenkin historiaan Jari Litmasen viimeisenä A-maaotteluna), mutta Huttusen pesti jäi siis pelin mittaiseksi vaikka ilmeisesti halukkuutta pitempäänkin siivuun oli olemassa.
Tämän jälkeen Markku Kanerva oli ensimmäistä kertaa väliaikaistehtävissä, kunnes pestiin tuli Mixu Paatelainen. Paatelaisen aikakausi päättyi potkuihin. Paatelaisen potkujen jälkeen Markku Kanerva oli toista kertaa väliaikaisratkaisuna, kunnes ruoriin tarttui Hasse Backe. Backen aikakausi päättyi tutuksi käyneen kaavan mukaan kilometritehtaalle.
Sitten alkoi Riveluutio historiallisine saavutuksineen. Perjantaina lopulta selviää, päättyykö tämäkin aikakausi samaan kuin niin monen muun, sopimuskauden katkaisuun ennenaikaisesti. Kun historian lehtiä selaa, on Kuusela ollut lähtökohtaisesti ainoa, jonka sopimuskausi on kestänyt loppuun ja siten, että kumpikin osapuoli on ollut tyytyväinen. Tarkoittaen, että Möller Nielsen olisi halunnut jatkaa, mutta jatkosopimusta ei tullut ja Hodgson olisi haluttu pitää, mutta hän ei tähän suostunut.
Muuten tiettyjen väliaikaisratkaisujen lisäksi kenkää on hanakasti tullut – poikkeuksena tietysti Lindholm, joka sai itse tarpeekseen.
Tähän historian lehteen tullee nyt uusi nimi, Markku Kanerva, perjantaina. Ei Suomi nyt ihan Kreikka tai Bosnia ole valmentajan vaihtamisissa ollut, mutta aika tuulinen työpaikka päävalmentajuus on pienessä Suomessakin ollut.
Panu Markkanen
