Kun suomalaisessa jalkapallossa puhuttiin 1970-luvulla työmoraalista, pelisilmän ja tehokkuuden yhdistelmästä, yksi nimi nousi esiin ylitse muiden, Miikka Toivola. Vuonna 1949 syntynyt ja vuonna 2017 menehtynyt Toivola oli pelaaja, jonka asenne oli aikaansa edellä. Se oli asia, jonka myös joukkuetoverit ja vastustajat tunnistivat.
Toivolan jalkapallotaival käynnistyi 1960-luvun lopulla Porin kupeessa Pihlavan Työväen Urheilijoissa. Nopeasti kävi ilmi, että kyseessä oli poikkeuksellisen lahjakas pelaaja. Nousu Suomen sarjasta mestaruussarjaan tapahtui kaudelle 1969, kun Turun Palloseura hankki Toivolan riveihinsä.
TPS-vuosista tuli menestyksekkäitä. Toivola viihtyi niin laidalla kuin hyökkäyksessä ja oli keskeisessä roolissa, kun turkulaisseura juhli Suomen mestaruutta kausilla 1971 ja 1972. Hänen tehokkuutensa, pelinlukutaitonsa ja sitoutumisensa tekivät vaikutuksen koko jalkapalloväkeen.
Seuraava askel vei Töölöön. Talousvaikeuksissa paininut HJK teki Paavo Einiön johdolla ryhtiliikkeen kaudelle 1973 ja Toivolasta kaavailtiin joukkueen johtavaa hahmoa. Odotukset eivät osoittautuneet turhiksi. Kai Pahlmanin valmennuksessa Toivola nousi Klubin parhaaksi maalintekijäksi ja johdatti joukkueen Suomen mestariksi – ensimmäistä kertaa vuosiin.
Toivola edusti HJK:ta aina vuoteen 1980 saakka. Hänen vahvuuksiinsa kuuluivat varma potkutekniikka, erinomainen pelisilmä sekä kova työnteko – ominaisuudet, jotka tekivät hänestä esimerkin nuoremmille pelaajille. Sama sitoutuneisuus näkyi myös maajoukkueessa, jossa Toivola pelasi 61 A-maaottelua.
Pelaajauran jälkeen Toivola siirtyi luontevasti valmennustehtäviin. HJK:n päävalmentajana hän työskenteli kaksi vuotta, ja kausi huipentui Suomen cupin voittoon vuonna 1984. Tämän jälkeen hän luovutti vastuun Jyrki Heliskoskelle ja keskittyi siviilitöihinsä – kuitenkaan katkaisematta siteitään seuraan.
Vuosien varrella Toivola vaikutti HJK:ssa myös A-poikien valmentajana ja valmennuspäällikkönä. Suomalaisen jalkapallon Hall of Fameen hänet valittiin vuonna 2012.