Eino Soinio (1894–1973) oli yksi suomalaisen jalkapallon varhaisista suurmiehistä – sekä kentällä että kynän varressa. Hänen pelaajauransa ajoittui jalkapallon ensiaskeleisiin Suomessa, ja myöhemmin hän teki merkittävän uran urheilutoimittajana kirjoittaen muun muassa nimimerkillä ”M-o-n-i”.
Soinio oli vasta 17-vuotias, kun hän pelasi Suomen jalkapallomaajoukkueen riveissä Tukholman olympialaisissa vuonna 1912. Hän ei ollut vain nuorin, vaan myös yksi tärkeimmistä pelaajista. Italiaa vastaan pelatussa ottelussa hän teki tasoitusmaalin, joka auttoi Suomen voittoon. Tuo maali teki hänestä edelleen nuorimman maalintekijän Suomen A-maajoukkuehistoriassa (17 vuotta ja 230 päivää).
Olympialaisten jälkeen hän jatkoi pitkään maajoukkueessa ja pelasi yhteensä 40 A-maaottelua. Kun muistetaan, että tuolloin pelattiin huomattavasti vähemmän maaotteluja, lukema on merkittävä. Seuratasolla Soinio edusti pääasiassa Helsingin Jalkapalloklubia (HJK), jonka paidassa hän voitti seitsemän Suomen mestaruutta. Uransa loppuvaiheessa hän siirtyi Helsingin Palloseuraan (HPS) ja voitti vielä kaksi mestaruutta. Yhdeksän Suomen mestaruutta on melkoisen vahva suoritus!
Tukholman olympialaisissa Soinio nousi kansainväliseen huomioon, sillä hänet valittiin turnauksen tähdistöön ainoana suomalaispelaajana. Tunnustuksena pitkästä urastaan hänelle myönnettiin Suomen Palloliiton kultainen ansiomerkki.
Pelaajauran jälkeen Soinio teki itsestään nimen myös kirjoittajana. Nimimerkillä ”M-o-n-i” hän kirjoitti Suomen Urheilulehteen erityisesti jalkapallosta ja voimailulajeista. Hänen juttunsa olivat tunnettuja asiantuntemuksesta ja tyylistä. Uransa merkittävin teos oli vuonna 1947 julkaistu ”Kuningas Jalkapallo”, joka käsitteli sekä suomalaista että kansainvälistä jalkapallohistoriaa.
Eino Soinio oli harvinainen yhdistelmä teknistä taituruutta, pelisilmää ja kirjoitustaitoa – todellinen suomalaisen jalkapallon pioneeri sekä kentällä että sanan säilällä.
Suomalaisen jalkapallon Hall of Fameen Soinio valittiin vuonna 1993.
Jukka Malm
