Kaarlo Soinion (1988-1973) lapsuudenkoti oli urheilumyönteinen, myös hänen nuorempi veljensä Eino Soinio tunnettiin jalkapalloilijana ja urheiluihmisenä. Koulutukseltaan Kaarlo oli voimistelunopettaja, mutta intohimo vei hänet nopeasti laajemmalle urheilun kentälle.
Vuonna 1907 Soinio oli mukana perustamassa Helsingin Jalkapalloklubia. HJK:n riveissä Soinio voitti Suomen mestaruudet vuosina 1911 ja 1912, aikana, jolloin jalkapallo oli Suomessa vielä nuori ja kehittyvä laji. A-maajoukkueessa Soinio pelasi 3 A-maaottelua.
Mutta hänen lahjakkuutensa ei rajoittunut jalkapalloon. Soinio oli mukana Lontoon olympialaisissa 1908 Suomen voimistelujoukkueessa, joka saavutti olympiapronssia. Kyseessä oli yksi Suomen ensimmäisistä olympiamitaleista – merkittävä saavutus aikana, jolloin maa oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa.
Vuonna 1912 Soinio palasi olympianäyttämölle Tukholmassa, tällä kertaa jalkapalloilijana ja joukkueenjohtajana. Suomi ylsi tuolloin neljänneksi – yksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisen jalkapallon saavutuksista olympiatasolla.
Soinion merkittävin panos suomalaiseen jalkapalloon tuli kuitenkin kentän ulkopuolella. Hän toimi Suomen Palloliiton sihteerinä ja myöhemmin hallituksen jäsenenä vuosina 1910–1935. Soinio oli järjestötoiminnan pioneeri, joka teki konkreettista työtä: hän laati sääntöjä, mittasi kenttiä, organisoi otteluita, toimi tuomarina ja raportoi peleistä urheilulehtiin ja sanomalehtiin.
Urheilutoimittajana Soinio tunnettiin erityisesti Helsingin Sanomista, jossa hän kirjoitti asiantuntevasti ja intohimoisesti jalkapallosta ja muusta urheilusta. Soinion aktiivisuus ei rajoittunut urheiluun. Hän toimi Helsingin kaupungin apulaispoliisimestarina vuosina 1918–1932, eli aikana, jolloin Suomi eli suurten muutosten keskellä.
1930-luvulla Soinio siirtyi Helsingin urheilu- ja ulkoiluosaston päälliköksi ja jatkoi urheilun tukemista hallinnolliselta puolelta. Kotimaisen jalkapallon Hall of Fameen hänet valittiin vuonna 2007, Eino Soinio oli valittu 14 vuotta aiemmin.