Suomalainen koulujärjestelmä on tutkitusti yksi maailman parhaista, mutta terveyden kannalta riittävän liikunnan määrässä koulumme ei pääse paukuttelemaan henkseleitään, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, opettaja, entinen HJK-juniori, nykyinen Pajamäen Pallo-Veikkojen A-juniorien ja I-tyttöjen valmentaja sekä seuran valmennuspäällikkö. Kumpulainen on kirjoittanut vuonna 2014 ilmestyneen teoksen Jalkapallopääkaupunki.

Täydellinen maailma – ”urheilu ja koulu ne yhteen sopii”

Peruskouluikäisen lapsen ja nuoren pitäisi liikkua terveytensä turvaamiseksi vähintään tunti joka päivä. Hyvän terveydentilan kannalta liikkumista pitäisi olla kaksi tuntia. Tavoitteellisesti urheileva lapsi ja nuori puolestaan tarvitsee kolme tuntia liikuntaa päivässä edistääkseen aktiivista urheilijan polkuaan.

Tilastotieto: Suomalainen yläkouluoppilas liikkuu koulupäivänsä aikana keskimäärin 17 minuuttia. Kun vapaa-ajan liikunta huomioidaan, liikettä kertyy 45 minuuttia vuorokaudessa. Hyväkään laatu tuskin korvaa liian vähäistä määrää.

Suomalainen koulujärjestelmä on tutkitusti yksi maailman parhaista, mutta terveyden kannalta riittävän liikunnan määrässä koulumme ei pääse paukuttelemaan henkseleitään. Kaksi viikkotuntia koululiikuntaa on vähän, sillä se riittää juuri sen yhden päivän liikuntatarpeen täyttämiseen – olettaen, että oppilas myös liikkuu liikuntatunneilla aktiivisesti.

Urheiluseuratoiminta tekee parhaansa lisätäkseen lasten ja nuorten liikkumista. Ongelma on, että koulujärjestelmä ja urheiluseurat eivät aina tee riittävästi yhteistyötä. Pahimmillaan kumpikaan ei tiedä, mitä toisen piirissä tehdään. Lapsen ja nuoren etu on molempien yhteinen tavoite, mutta ne toimivat omilla, erillisillä tahoillaan. Mitä jos maailmasta tehtäisiin täydellinen? Mitä jos koulu ja urheiluseurat löytäisivät toisensa?

Täydellisessä maailmassa koulupäivä alkaisi yhdeksältä, eli tuntia nykyistä myöhemmin. Vapautuva aamutunti voitaisiin hyödyntää parina, kolmena aamuna viikossa liikkumiseen koulun tiloissa vapaamuotoisesti tai urheiluseuravalmentajien ja innostuneiden opettajien opastuksessa. Parina aamuna viikossa oppilas voisi vain nukkua ja levätä tunnin pidempään.

Koulupäivän aloittamisen myöhäistäminen tunnilla siirtäisi koulupäivän päättymistä vastaavasti tunnilla. Ala-asteella koulu päättyisi kahden maissa ja yläasteella kolmen, neljän aikoihin. Sen sijaan, että oppilaat lähtisivät kotiin laittamaan roiskeläppäpitsan mikroon tai juomaan tölkillisen energiajuomaa lähikaupan parkkipaikalla, he voisivat viettää iltapäivänsä koulun kerhotoiminnassa. Kerhotoiminnan järjestämiseen voisivat osallistua paikalliset toimijat, kuten urheiluseurat, seurakunnat, partio, martat, musiikkiopistot, kirjallisuusseurat jne. Pelkän opinahjon sijaan koulusta voisi muodostaa paikallisen osaamiskeskuksen, jossa olisi kouluopiskelun lisäksi tarjolla monenlaista yhteisöllistä ja hyödyllistä toimintaa lapsille ja nuorille.

Esimerkiksi peruskouluikäinen jalkapalloilija saisi parhaassa tapauksessa kahdesta kolmeen tuntia liikkumista koulupäivänsä aikana urheiluseuran organisoiman aamuliikuntatuokion ja iltapäivätoiminnan sekä koulun liikuntatuntien avulla. Eikä aina tarvitsisi harjoitella jalkapalloa tai edes urheilla. Joinakin iltapäivinä nuori jalkapalloilijakin voisi osallistua muuhun koululla järjestettävään toimintaan ja kartuttaa siten monipuolista pääomaa kasvamisensa tueksi.

Täydellisessä maailmassa lasten ja nuorten harrastustoiminnan voisi yhdistää koulupäivän yhteyteen, aamuun ja iltapäivään. Parhaassa tapauksessa se voisi tarkoittaa, että osa illoista – jotka nykyisellään koostuvat seuraharjoituksista – jäisikin kokonaan vapaaksi. Olisi enemmän aikaa olla perheen ja kaverien kanssa. Olisi enemmän aikaa nukahtaa, nukkua ja herätä. Olisi enemmän aikaa omaehtoiselle treenaamiselle. Olisi enemmän aikaa läksyille, leffoille, lukemiselle, kitaransoitolle, seurustelulle, lepäämiselle ja paikallisen seuran otteluissa käymiselle.

Olisi enemmän aikaa – niin kuin täydellisessä maailmassa on.