Eräs monipuolisuuskeskustelun leimallisista piirteistä, etenkin sosiaalisessa mediassa, on näkemysten polarisoituminen, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.

Monipuolisuutta monipuolisuuskeskusteluun

Lasten ja nuorten liikuntaharrastamisen monipuolisuudesta kirjoitetaan ja puhutaan paljon, mutta harvoin keskustellaan siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa. Onko monipuolisuus liikkumista määrällisesti paljon? Onko se monien eri lajien harrastamista ja harjoituksiin osallistumista? Miten ajankäytön eri lajeihin osallistumisessa pitäisi jakautua? Yleinen näkemys monipuolisuudesta on, että se toteutuu harrastamalla säännöllisesti eri lajeja ja välttämällä päälajin valintaa, ”erikoistumista”, alle 15-vuotiaana. Voisiko monipuolisuuskeskustelua monipuolistaa kyseenalaistamalla itsestäänselvyyksinä pidetyt olettamukset ja raottamalla reilusti rivien välejä?!

”Monipuolinen liikunta toteutuu harrastamalla eri lajeja niin pitkään kuin mahdollista”

Monipuolisuuskeskustelussa tehdään yleistyksiä ja oletetaan asioita miettimättä tarkemmin niiden käytännön merkitystä. Vain harvoin keskustelussa käytetään esimerkiksi termejä "päälaji" ja "tukilaji(t)". Itse asiassa lajivalinnan tekemistä ennen 15 ikävuotta pidetään yleisesti huonona asiana. Näin on, vaikka urheileva nuori tekisi valinnan itse. Suomessakin on julkaistu ihan ansiokkaita kirjoituksia, joissa viitataan ulkomaisiin tutkimuksiin monipuolisuuden tärkeydestä nuoren urheilijan kehittymiselle. Mitä rivien välissä sanotaan? Mitä jätetään sanomatta?

Viimeaikaisissa kirjoituksissa on esimerkiksi viitattu tutkimuksiin, joissa todetaan koviin eurooppalaisiin pääsarjoihin nousseiden jalkapalloilijoiden olleen juniori-iässä monipuolisia eri lajien harrastajia. Monipuolisuus nostetaan kirjoituksissa kantavaksi teemaksi ja kirjoitetaan pihviksi päälauseisiin, mutta sivulauseisiin jätetään kokonaisuuden ja käytännön toteutuksen kannalta mielenkiintoisimmat tulokset, maukkaan maun tuovat lisukkeet. Käytännön harrastamisen näkökulmasta oleellista on monissa tutkimuksissa esitetty havainto, että monipuolisuuden voi toteuttaa menestyksekkäästi päälajin ohessa harjoittelemalla sivulajia esimerkiksi kerran viikossa. Ajankäytön voi siis jakaa pää- ja sivulaji(e)n välillä esimerkiksi suhteessa 80-20, ja – huipulle nousseiden pelaajien esimerkin mukaisesti – sen voi tehdä jo paljon ennen 15 vuoden paikkeille määriteltyä ”erikoistumisikää”.

Jostain syystä suomalaisessa keskustelussa tätä tärkeää kokonaisuuteen liittyvää ulottuvuutta monipuolisesta harjoittelusta ei juuri tuoda esille tai sitä ei ainakaan korosteta, vaikka se on jopa ”monipuolisuuden mantraa” keskeisempi havainto. Se kertoo tarkemmin, mitä monipuolisuus (ainakin huipulle tähtäävässä harjoittelussa) tarkoittaa käytännössä. Hieman kärjistäen sanottuna keskusteluamme leimaa joskus monipuolisuus monipuolisuuden vuoksi. Julkilausumaton piilosanoma rivien välissä viittaa lajien väliseen tasa-arvoon ja juniorin ajankäytön jakautumiseen tasapuolisesti tasan 50-50 tai 33-33-33. Käykö tällaisessa monipuolisuusajattelussa kuitenkin niin, että harrastaja saa vähän kaikkea, muttei riittävästi mitään – paitsi sitä monipuolisuutta! Etenkin jalkapallon kaltaisissa globaalisti kilpailluissa lajeissa on olemassa tukevaa tutkimusnäyttöä, että monipuolisen liikunnallisuuden lisäksi tarvitaan lajipohjaisia erityistaitoja ja -ominaisuuksia, joita saa vain harjoittelemalla jo juniorina paljon lajia, ”päälajia”. (Vakuuttavaa tutkimusnäyttöä tästä on esitellyt mm. Hannele Forsman: https://www.eerikkila.fi/monipuolisuus-vai-monilajisuus-miten-jalkapalloilussa-voi-paasta-huipulle/.)

Ajankäyttö juniorin arjessa voi olla haasteellista käytännön syistä, joita ovat seurojen omat linjaukset (esim. ”osallistumispakko” harjoituksiin) ja toisaalta vuodenajat. Usein ajatellaan, että on monipuolista harrastaa vuodenaikojen mukaan kahta lajia: yhtä kesällä ja toista talvella. Tämänkin käsityksen voi kyseenalaistaa. Monipuolisuuden näkökulmasta voi olla hedelmällisempää, jos lajit miellettäisiin ympärivuotisiksi eikä vuodenaikaan sidotuiksi. Käytännössähän ainakin kaikki palloilulajit ovat ympärivuotisia. Jalkapallotoimintaakin on enemmän muina vuodenaikoina kuin kesällä, vaikka puhutaan ”kesälajista”.

Ympärivuotisen harrastamisen haasteena on löytää riittävästi iltoja harjoituksille. Ajankäyttö eri lajien välillä saattaa ruuhkautua syksyllä ja keväällä, kun ”talvi- ja kesälajien” pelikaudet menevät limittäin. Yksi vaihtoehto on soveltaa edellä esitettyä 80−20-ajattelua ja kääntää se ”kylmänä vuodenaikana” muotoon 20-80 tai vaikka 40-60. Seuroilta vuodenaikaisharrastuksen sujuva järjestely edellyttää joustoa ja ymmärrystä. Toisena vaihtoehtona on, että juniorilla on ympärivuotinen päälaji. Huipulle tähtäävän nuoren näkökulmasta päälajin valitsemisella, itse asiassa, voi olla monipuolisuutta edistävä vaikutus, jos sen rinnalla kulkee ympäri vuoden ”harrastetasoinen” sivulaji, jonka harjoittelu saadaan mahdutettua viikkokalenteriin. Tällöin yhden lajin harrastaminen ei ole vuodenaikaan sidottua, vaan monipuolisuus on läsnä arjessa jatkuvasti.

”Monipuolisuus edellyttää eri lajien harjoituksissa käymistä”

Liikunta- ja urheilukeskustelussa käsite ”harrastus” määritellään tavallisimmin osallistumiseksi järjestettyyn ja ohjattuun (seura)toimintaan. Tällainen harrastuksen käsite on kuitenkin suppea ja se myös osaltaan vääristää keskustelua harrastamisen ja liikkumisen monipuolisuudesta. Monipuolinen harjoittelu ei edellytä osallistumista erilaisiin järjestettyihin harrastuksiin eikä eri lajien ohjattuihin harjoituksiin. Juniori voi olla liikunnallisesti monipuolinen, vaikka hän harjoittelisi seurassa vain yhtä lajia. Yhdenkin lajin harjoittelu voi olla tiedostavassa valmennuksessa monipuolista ja sisältää monipuolista liikkumista.

Liikkuminen voi olla monipuolista ilman ohjattua harjoitteluakin. Monipuolisuuskeskustelussa harvoin viitataan omatoimiseen harjoitteluun, vaikka sen perään kaihoisasti huudellaankin. Usein näkemykset kärjistyvät vain lajien, ohjattujen harrastusten ja seuratoimintojen keskinäiseksi vertailuksi. Esimerkiksi yhden lajin seuraharrastaja voi harrastaa viikkotasolla runsaasti omatoimista liikuntaa pyöräilystä uintiin ja pihapeleistä parkouriin. Monissa lasten ja nuorten harrastamista koskevissa tutkimuksissa käytetty suppea (ohjatun) harrastuksen käsite ei huomioi omatoimista liikuntaa samanarvoisena kuin seuraharrastamista.

Hyvän esimerkin vallalla olevasta suppeasta harrastuskäsitteestä voi toisinaan havaita peruskoulujen liikuntatunneilla. Ei ole lainkaan tavatonta, että ilman urheilutossuja liikuntatunnille saapuva maahanmuuttajaperheen tai vähävaraisen perheen lapsi saattaa olla kärrynpyörissä ketterämpi, liikkeissään nopeampi, keholtaan elastisempi, pallopeleissä ovelampi ja pituushypyssä metrin pidemmälle ponnistava kuin hienoissa merkkivermeissään "monipuolisesti" kolmea lajia seurassa harrastava keskiverto järvinen-lahtinen. Monipuolisuus ei välttämättä synny seuraharrastuksista eikä useiden eri lajien harjoituksissa käymisestä, sillä useaakin harrastusta voi harjoitella yksipuolisesti.

”Ei voi olla noin, jos on näin!”

Eräs monipuolisuuskeskustelun leimallisista piirteistä, etenkin sosiaalisessa mediassa, on näkemysten polarisoituminen. Mielipiteet saattavat kärjistyä, vaikka yksi näkemys ei sulkisi toista ulkopuolelle eikä yhden metodin puolustaminen olisi ristiriidassa vaihtoehtoisen metodin kanssa. Monipuolisuuskeskustelussa ”vastakkain” ovat usein ”monipuolisuuskoulukunta” ja ”erikoistumiskoulukunta”. Kyseenalaistamalla tämän asetelman, väittelyn voi kokea turhaksi, sillä molemmat näkökulmat yhdistämällä päästään kultaiselle keskitielle. Siksi on tärkeää sanoa ääneen ja kirjoittaa selkosuomeksi seuraava näkemys: Monipuolisuus ON tärkeää.

On vaikeaa kuvitella, että jalkapalloilija voisi hallita palloa, jos ei ensin hallitse kehoaan. Liikkumisen monipuolisuus virkistää myös mieltä, kehittää ajattelutaitoja, kehittää fyysisiä ominaisuuksia, parantaa yleistä suorituskykyä, vähentää loukkaantumisia ja harjoittaa kehoa laaja-alaisemmin kuin yhden lajin lajiharjoittelu. Monipuolisuuden ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaikkien harrastusten ehdotonta tasapuolisuutta. Eri lajien ei tarvitse olla yksittäisen lapsen tai nuoren näkökulmasta tasapuolisia eikä ajankäytön tarvitse jakautua tasan, vaikka ”tukilajitkin” ohentaisivat vanhempien kukkaroa. Lapsen edun pitäisi olla etusijalla. Siksi pitää olla hyväksyttävää sanoa rehellisesti ääneen, että – jos lapsi tai nuori niin itse haluaa – hänellä saa olla vain yksi ja ainoa päälaji, jota muut mahdolliset ohjatut tai ohjaamattomat harrastukset tukevat. Päälajin valintaan lasta ei kannata pakottaa kovin nuorena, mutta lapsen tahtoa vastaan ei välttämättä kannata jääräpäisesti taistellakaan, jos liikkumisen monipuolisuus kuitenkin toteutuu. Päälajin nimeäminen ei ole vastakohta harrastamisen monipuolisuudelle, yhtä lailla kuin varhainen erikoistuminen on eri asia kuin varhainen aloittaminen.

Monipuolisen liikkumisen lisäksi pitää myös uskaltaa rikkoa totutut kaavat ja ajatella monipuolisesti: Eikö meidän pitäisi olla ylpeitä, kun lapsi kertoo loistavin silmin haluavansa pelata juuri ja nimenomaisesti jotain tiettyä lajia, oli se sitten jalkapalloa tai salibandya tai koripalloa tai sulkapalloa? Monipuolisesti ajateltuna voisimme jättää moralisoinnilta juniorin korvissa kuulostavat puheet (yhdenlaisesta) monipuolisuudesta ja muiden lajien tärkeydestä mölyiksi mahaan ja olla iloisia, että lapsella on edes yksi omalta tuntuva mielekäs harrastus. Samalla voisimme pohtia tarkemmin ja syvällisemmin, mitä harrastaminen oikeastaan tarkoittaa ja laajentaa käsitteen merkitystä. Se saattaa olla lompakollekin kevyempi ratkaisu.