Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.
Junioriharjoittelun tuottavuusloikka – ohjausta vai innostamista?
Suomalaisen juniorijalkapallon kestopuheenaiheina ovat viime vuosina olleet lasten ja nuorten harjoitusmäärät sekä harjoittelun yksipuolisuus. Jopa 10-vuotiailla lapsilla saattaa olla viidet seuraharjoitukset viikossa – yhdessä lajissa. Jos siihen lisätään vielä toisen lajin seuraharjoitukset, puhutaan kokonaismääristä, joiden jälkeen lapselle ei käytännössä jää lainkaan vapaa-aikaa. Samaan aikaan on lisääntynyt ilmiö, jossa yläasteikäisillä 13-15-vuotiailla nuorilla on rasitusvammoja, jotka johtuvat liiallisesta ja liian yksipuolisesta harjoittelusta.
Ja seuraharjoittelu on vain yksi osa lasten ja nuorten elämää ja kokonaisrasitusta.
Seuraavassa puin lasten ja nuorten harjoittelua eri näkökulmista. Pyrin tarjoamaan vaihtoehtoisia ajatusmalleja nykyiselle harjoittelun määrää korostavalle suuntaukselle.
Selvitysten mukaan huipulle tähtäävä junioripelaaja tarvitsee arviolta parikymmentä tuntia liikuntaa viikossa. (Liikunnaksi lasketaan kaikenlainen “kohtuullinen rasitus, joka kestää yhtäjaksoisesti vähintään 10 minuuttia”.) Tutkimusten mukaan suurimmalla osalla huippu-urheilijoista liikuntaa ja harjoittelua on ollut nuoruusvuosina 25–30 tuntia viikossa, mutta kokonaismäärä on kertynyt monipuolisesta sisällöstä ja monella eri tavalla toteutettuna: ohjattuina harjoituksina, omatoimisina harjoituksina ja paljon myös arkielämän fyysisen aktiivisuuden myötä, esimerkiksi kävelemällä, pyöräilemällä ja harrastamalla pihapelejä ja -leikkejä. Useimmat huipulle päässeet jalkapalloilijatkin ovat olleet nuorina liikunnallisesti monipuolisia ja taitavia muissa liikuntamuodoissa.
Seuraharjoittelulla ei päästä määriin, joita huipulle tähtäävä lapsi tai nuori tarvitsee, mutta se ei ole tarkoituskaan. On löydettävä tasapaino ohjatun seuraharjoittelun ja vapaa-ajan reippailun välillä. Se tarkoittaa, että seuraharjoittelu on todennäköisesti melko pieni osa juniorin kokonaisharjoittelumäärästä. Yksinkertaistaen voi sanoa, että jos seuraharjoittelun määrää lisätään, se on pois pelaajan vapaa-ajasta ja potentiaalisesta omatoimiliikunnasta. Sen sijaan vapaa-ajan lisääminen toimii yleensä piristeenä pelaajan seuraharjoittelulle, sillä se tuo lapsen ja nuoren arkeen vaihtelua ja lepoa. Erään ideaalimallin mukaan nuoren viikoittaisesta liikuntamäärästä kolmasosa voisi koostua seuraharjoittelusta, kolmasosa omatoimiharjoittelusta ja kolmasosa hyötyliikunnasta (kuten kävelystä ja pyöräilystä). Ala-asteikäisten (alle 13-vuotiaiden) lasten kohdalla ohjatun seuraharjoittelun osuus on pienempi, sillä “luontaista liikkumista” on yleensä enemmän.
Seuroissa usein unohdetaan, että kokonaisrasitukseen kuuluu myös koulun liikunta. Koulussa tapahtuva liikunta (ohjattu ja omatoiminen) on erittäin tärkeää huipuksi tähtäävälle, sillä 20 tunnin viikkotavoitteeseen on erittäin vaikeaa päästä, jos koulupäivää ei liikunnallisteta. Yläasteikäinen oppilas viettää oppitunneilla n. 30 tuntia joka viikko. Se itsessään on kuluttavaa, ja lisäksi läksyt vievät aikaa ja energiaa vapaa-ajasta. Urheileva koululainen tarvitsee koulupäivänsä yhteyteen toimintaa ihan vain jaksaakseen. Olen kuitenkin törmännyt lukuisia kertoja tapauksiin, joissa seuravalmentajat ovat neuvoneet pelaajiaan vetämään pelipäivien liikuntatunnit löysästi tai olemaan osallistumatta niille lainkaan. Ristiriita huipulle tähtäävän pelaajan kokonaisharjoittelumäärän lisäämisen kanssa on ilmeinen. Vai onko niin, että pelaajan on oltava parhaimmillaan tässä ja nyt pelattavissa junioripeleissä eikä tulevaisuudessa huippu-urheiluvaiheessa?! Joskus oppilas voisi koulupäivän yhteydessä tapahtuvalla harjoittelulla (esim. liikuntakoulujen aamutreeneillä) korvata illan seuraharjoituksen ja viettää illalla vapaa-aikaa. Tämän ajatuksen laajamittaiseen toteutumiseen on tosin vielä pitkä matka.
Amsterdamin Ajax on yksi Euroopan parhaista junioreiden kasvattajista. Ajaxin junioriakatemia De Toekomst, “Tulevaisuus”, tuottaa jatkuvana virtana pelaajia sen omaan edustusjoukkueeseen ja Euroopan huippuseuroihin. Ajaxissa 12-vuotiailla on viikossa kolme seuraharjoitusta ja viikonloppuna yksi peli. Toisin sanoen, joka toinen päivä on vapaa seuraharjoittelusta. Tällöin junioreilla on aikaa olla perheen kanssa ja harrastaa kavereiden kanssa omatoimista liikuntaa, joka nostaa kokonaismäärät riittävän korkeaksi huipulle tähtääville – Ajaxin tapauksessa huipulle pääseville. (15-vuotiaana viikoittainen harjoitusmäärä kasvaa viiteen.) Välimeren rannalla Barcelonan La Masiassa tyypillisen 14-vuotiaan viikko-ohjelmaan kuuluu kuusi tuntia harjoitusta ja yksi peli. Molempien seurojen tulokset ovat kiistattomat.
Kuten alussa mainitsin, suomalaisessa juniorijalkapallossa on viime vuosina keskusteltu runsaasta ohjatun seuraharjoittelun määrästä. Viikoittaisen harjoittelumäärän lisäämistä voi kuitenkin lähestyä myös toisesta näkökulmasta, omatoimisuuden ajatuksesta. Pitäisikö suomalaisessa junnufutiksessa siis pyrkiä pikemmin vähentämään ohjattujen seuraharjoitusten määrää? Kyllästymiseen asti hoettu mantra on, että “pihapelit ovat kuolleet sukupuuttoon”. Jos lapsi tai nuori on 5-6 kertaa viikossa ohjatuissa seuraharjoituksissa, voi aiheellisesti kysyä, milloin pihapeleille edes teoriassa olisi aikaa! Yksi harjoituskerta kestää n. 90 minuuttia, mutta pelaajan näkökulmasta se sitoo yleensä koko illan, sillä ennen treenejä ei ennätä tehdä muuta ja treenien jälkeen ei jaksa. Viidellä 90 minuutin harjoituksella viikkopottiin kertyy 7,5 tuntia liikkumista. Yksi vapaailta harjoituksista puolestaan tarkoittaa, että ilta koulun päättymisestä (n. klo 15) nukkumaanmenoon (n. klo 22.00) tarjoaa yli kuusi tuntia aikaa tehdä läksyjä, viettää aikaa perheen kanssa, tavata kavereita, käydä edustusjoukkueen peleissä ja liikkua omatoimisesti.
Heitän vielä lisää löylyä kiukaalle. “Suomalainen pelaaja ei ole joukkue- ja pelitaktisesti ulkomaalaisten pelaajien tasolla.” Kuulostaako tutulta? Miten on mahdollista, että Ajaxin akatemiasta syntyy taktisesti kyvykkäitä junioreita kolmen viikkoharjoituksen määrällä? Valmennuksen laatu ja sisältö selittävät varmasti osan, mutta kolikon kääntöpuoli saattaa hyvinkin olla se, että harjoittelemalla oppi harjoittelemaan ja pelaamalla pelaamaan. Ehkä suomalainen juniori tarvitsee lisää vapaasti soljuvia pihapelejä, joissa hän itse opettelee ja oppii tekemään pelitaktisia ratkaisuja ilman ulkopuolista ohjausta. Luovuus ei välttämättä synny ohjauksesta; se syntyy oivaltamisesta. On eri asia tehdä niin kuin sanotaan ja tehdä niin kuin tuntuu tilanteeseen sopivimmalta. Nyt pitäisi sitten löytää aikaa pihapeleille. Aivan – vähemmän ohjattua seuraharjoittelua.
Ajan lisäksi omatoimipeleille pitäisi löytyä paikka. Kesäisin ongelmaa ei juuri ole, sillä kenttiä ja sellaiseksi kelpaavia löytyy joka puolelta, mutta talvella halleja on vähän ja ne ovat seuraharjoittelun käytössä. Kappas, joku lukikin ajatukseni: vähemmän ohjattuja seuraharjoituksia saattaa vapauttaa mahdollisuuksia omatoimiharjoittelulle halleissa (kolikkovuorot yms.). Toinen mahdollisuus lisätä omatoimipelailua olisi avata koulujen liikuntasalit vapaaseen käyttöön oppituntien ulkopuolella. Esimerkiksi halukkaille avoin pelivuoro koulun liikuntasalissa iltapäivällä oppituntien (klo 14 tai 15) jälkeen voisi synnyttää pihapelikulttuurin uudelleen henkiin. Koulussa tapahtuvassa toiminnassa valvontavastuu on ehdoton, mutta ajan myötä omatoimisuuden mahdollistamisesta voi kasvaa sujuva toimintakulttuuri, joka ei edes edellytä jatkuvaa läsnäolovalvontaa.
Miksi junioripelaajille sitten pitäisi tarjota lisää mahdollisuuksia omatoimiseen harjoitteluun “seuraharjoittelun kustannuksella”? Ajaxissa ja Barcelonassa syödään samaa leipää kuin meidän ruokapöydissä. (Humoristit voivat veistellä vitsinsä ruisleivästä tähän.) Näppituntumalla voisi sanoa, että siellä harjoituskenttien ulkopuolisella elämällä on kuitenkin enemmän painoarvoa seurojen pelaajakasvatuksessa lapsuusvaiheessa. Siellä ohjattujen seuraharjoitusten määrä kasvaa merkittävästi vasta erikoistumisvaiheessa (n. 15-vuotiaana). Jos juniori on jo ennen sitä harjoitellut viidesti viikossa yhden lajin seuraharjoituksissa, voi harjoittelun nousujohteisuutta olla vaikeaa toteuttaa. Samalla pelaaja on saattanut ajautua uralle, jossa vastaukset peliteknisiin ja -taktisiin ongelmiin ovat tulleet valmentajalta annettuna eivätkä sisäsyntyisesti oivallettuina.
Joskus vähemmän on enemmän.
