Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.
Tiedostavaa tietoa etsimässä – Voiko Suomessa tehdä jalkapallotiedettä?
Osallistuessani ensimmäistä kertaa jalkapallon valmennuskurssille yli vuosikymmen sitten en osannut edes kuvitella, kuinka valtavan paljon tietoa jalkapallosta onkaan olemassa. En liioin osannut ennustaa kotimaisessa jalkapallokeskustelussa viime vuosina tapahtunutta vilkastumista ja monipuolistumista. Enää jalkapallotietämystä eivät tarjoa pelkästään “viralliset jalkapallotoimijat”, sillä jalkapallosta kirjoittava perinteinen media ja erilaiset sosiaalisen median kanavat ovat tuoneet suomalaiseen futiskeskusteluun uusia näkemyksiä niin ulkomailta kuin muilta yhteiskunnallisilta aloilta.
Ensimmäisten valmennuskurssieni jälkeen luulin olevani korkeasti oppinut jalkapallotietäjä, mutta moniäänistä keskustelua seuratessa tulee toistuvasti mieleeni, miten vähän minä jalkapallosta pelinä ja lajina loppujen lopuksi tiedän ja ymmärrän. Mitä pidemmälle jalkapallotietoon olen perehtynyt, sitä enemmän olen alkanut ajatella kuin antiikin Kreikan filosofi Sokrates, joka “tiesi, ettei tiedä mitään”. Nyt tiedän jo sen, että oppimista ei voi lopettaa koskaan, jos haluaa edistyä ja menestyä. Miten ja missä voisin sitten oppia jalkapallosta nykyistä enemmän ja paremmin? Onko pakko lähteä merta edemmäs kalaan?
On hyvin tiedossa, että monet kansainväliset huippuvalmentajat, kuten Lissabonin teknillinen yliopistossa kouluttautunut José Mourinho, ovat suorittaneet jalkapalloon erikoistuneen yliopistotasoisen koulutuksen. Kotimaisessa lajiyhteisössämme yliopiston ja jalkapallon välillä ei rakkaus roihua eikä Amor ammu banaanipotkuja ylänurkkiin. (Aiheesta on ansiokkaasti kirjoittanut mm. Erkko Meri: https://jalkapalloblogi.wordpress.com/2017/04/03/mita-palloliitto-voisi-oppia-yliopistoyhteisolta/.) Voisiko myös tänne peräpohjolaan kuitenkin kehittyä jotain samansuuntaista kuin yliopistotasoiset jalkapallotutkimuslaitokset ja -tiedekunnat ulkomailla?
Todettakoon heti alkuun, että jalkapallotutkimuksella en tarkoita jalkapalloseurojen tai -järjestöjen kouluyhteistyötä pelaajien opiskelumahdollisuuksien parantamiseksi pelaamisen ohella. Siihen meillä on jo olemassa erilaisia yhteistyökuvioita oppilaitosten ja jalkapallotoimijoiden kesken. Jalkapallotutkimuksella viittaan jalkapalloon tutkimuksen kohteena, en jalkapalloilijoihin eri alojen opiskelijoina.
Jalkapallotutkimuksen lähtötilanne Suomessa ei ole nolla. Meillä on esimerkiksi Sami Hyypiä Akatemia ja yksittäisiä valmennuskeskuksia ja “ajatushautomoita” (kuten Palloliiton piirit) eri puolilla maata. Myös jalkapalloaiheisia tieteellisiä tutkimuksia ja yliopistollisia eri alojen opinnäytetöitä tuotetaan Suomessa nykyään selvästi aiempaa enemmän. Olisiko suomalaisen jalkapallon edistämisen kannalta järkevää, jos jalkapallotutkimuksia pystyttäisiin kokoamaan ja tuottamaankin nykyistä keskitetymmin? Voisiko Suomeen syntyä, kasvaa ja kehittyä ihan aito jalkapalloon tieteellisistä lähtökohdista suuntautuva tieteenala, tiedekunta tai tiedeyhteisö, jonka keräämä ja tuottama tutkimus olisi koko lajitoiminnan keihäänkärki ja suunnannäyttäjä?
Jyväskylän yliopiston Liikuntatieteellisessä tiedekunnassa urheiluaiheinen tutkimus olisi varmaan luontevaa nähdä. Valtakunnallisisiin urheiluseminaareihin osallistuneena rohkenen kuitenkin ennustaa, että suomalaisissa urheilupiireissä “potkupallotutkimukseen” erikoistuminen yliopistollisesti ei saisi varauksettoman lämmintä vastaanottoa. Toisaalta voi myös kysyä, onko tutkimuksen välttämättä oltava “institutionaalista” ja yliopistollista ainakaan alkuvaiheessa. Jalkapallotutkimuskeskus voisi olla luonteeltaan ja hengeltään “yksityinen” tai “avoin yliopisto” ilman virallista yliopistollista statusta.
Kotimainen jalkapallon tutkimuslaitos voisi pohjautua samanlaiseen ideaan kuin Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus, KIHU. Alun perin KIHU perustettiin Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiöön itsenäiseksi yksiköksi 1990-luvun alussa. Perustamista tukivat Jyväskylän yliopisto, opetusministeriö ja Suomen Olympiakomitea. Vuosien varrella keskus ja sitä pyörittävä säätiö on saanut tukea mm. veikkausvoittovaroista ja profiloitunut toimijaksi Olympiakomitean alaisen Huippu-urheiluyksikön yhteyteen. Olisiko Palloliiton rahoitusta ohjattavissa vastaavan jalkapallotiedeyhteisön tutkimus- ja kehitystyöhön? Saisiko jalkapallotutkimus osakseen yksityistä rahoitusta? Veikkausvoittovaroja?
KIHU on toki tehnyt myös jalkapalloaiheista tutkimusta, mutta sen painopiste on Olympiakomiteaan suuntautuvan painotuksen myötä muissa lajeissa. Jalkapalloon erikoistunut lajivalmennustieto eroaa monelta osin esimerkiksi mäkihyppyyn tai yleisurheiluun pohjaavasta tutkimuksesta. Tässäkin mielessä jalkapalloilullinen lähtökohta olisi oiva ponnahduslauta lajispesifille tutkimuslaitokselle. Kysymys on siitä, mihin kotimaista jalkapallotutkimustoimintaa pitäisi synnyttää ja keskittää. Sami Hyypiä Akatemia tekee yhteistyötä KIHU:n kanssa ja on nimellisesti jalkapallon valmennus-, tutkimus- ja kehitystoiminnan keskus. Sen volyymit eivät ainakaan vielä yllä niin laajamittaiseen tutkimus- ja koulutustoimintaan, että sitä voisi pitää “Suomen jalkapallotieteellisenä tiedekuntana”. Sami Hyypiä Akatemia tekee kuitenkin ansiokasta työtä pelaajakehityksessä ja järjestää myös valmennuskoulutusta (vrt. Ekkono). Olisiko siitä tai jostain muusta tahosta ottamaan siipiensä suojaan tieteellisistä lähtökohdista ponnistavan laajamittaisen jalkapallovalmentamisen tutkimuksen, “valmennustiedon akatemian”?
Määritelmällisesti akatemia viittaa korkeasti oppineiden yhteisöön, ja akateeminen tieto perustuu akatemian tekemään tutkimukseen. Uskoakseni juniorijalkapallon tavoitteena on laadukas pelaajakoulutus. Se on mahdollista laadukkaassa valmennuksessa. Laadukas valmennus edellyttää tutkimuksellista tietoa ja osaamista. Pelaajakoulutus edellyttää siis “jalkapalloakateemista” valmennustietoa. Siksi suomalaisen valmentajakoulutuksen pitäisi perustua jatkuvaa uutta tietoa tuottavan akateemisen tutkimuksen varaan.
Jalkapalloyhteisössä kuulee toisinaan kriittisiä puheenvuoroja ja epäilyksiä “akateemista kirjanoppineisuutta” kohtaan. (Ironista kyllä, kriittisyys on myös akateemisen ajattelun ja tutkimuksen lähtökohta.) Siinä, missä muilla yhteiskunnallisilla aloilla edellytämme ja jopa vaadimme akateemista tutkimustietoa toiminnan tueksi, jalkapallossa olemme tottuneet luottamaan mutuiluun ja tapaan tehdä asioita niin kuin aina ennenkin. Tieto ei ole käytännön vastakohta. Tieto on järkiperäisen toiminnan kivijalka. Tieto ei ole pelottavaa tai huolestuttavaa. Sen sijaan toiminta ilman tietoa ei herätä ainakaan minussa luottamusta. Laadukas valmennus ei voi perustua jatkuvan flow-tilan tavoittelemiseen. Sen täytyy perustua tutkimukseen ja tietoon.
Pyörää ei kuitenkaan tarvitse keksiä uudestaan, sillä oppia voi ja on syytäkin ammentaa ulkomailta. Samalla on muistettava, ettei kannettu vesi pysy kaivossa. On kestävämpää oppia kalastamaan kuin ostaa kalaa muilta. Kysymys on siitä, onko Suomessa edellytyksiä rakentaa jalkapallotutkimuksen keskusta, tiedeyhteisöä, joka olisi koko suomalaisen jalkapallovalmennuksen vankkumaton kivijalka, pystyisi tuottamaan kansainvälisestikin vertailtuna ansiokasta dataa ja tarjoamaan suomalaiselle jalkapallolle kilpailuetua. Ennen kaikkea sen pitäisi pystyä kasvattamaan jalkapalloon erikoistuneita huippuvalmentajia, “jalkapallomaistereita, -tohtoreita ja -professoreja”.
Ajatus “kansallisesta jalkapallotieteellisestä tiedekunnasta” on kieltämättä utopistinen, mutta samalla se on erittäin kiehtova. Suomessa on lukuisia asiantuntevia, yliopistollisesti koulutettuja ja jalkapallolle omistautuneita henkilöitä esimerkiksi juniorivalmentajina. Jalkapallosta akateemisena tutkimuskohteena kiinnostuneita tieteentekijöitä on jo olemassa. Ongelmana on, että jalkapallotoiminnan kenttätaso on pirstaleinen.
Yhteistoiminta ja kommunikaatio tiedostavien paikallistoimijoiden välillä on valitettavan usein vajavaista, sillä yhteistä, eri toimijoita kokoavaa tahoa ei ole. Sosiaalisen median kanavat ovat synnyttäneet reviirejä rikkovaa keskustelukulttuuria ja ajatustenvaihtoa, mutta niiden tarttumapinta on liian löyhä aidon tutkimus- ja tiedeyhteisön muodostamiseksi. Ruohonjuurelta katsottuna myös lajin hallintorakenteet tuntuvat etäisiltä ja näyttäytyvät monimutkaisina. Kenttätason toimijoiden ja virallisten rakenteiden välinen vuorovaikutus ja keskustelu ei ole erityisen vilkasta. Moni lajikehitystä edistävä ajatus hiipuu sokkeloisten rakenteiden vaimentaviin seiniin.
Näkisin mielelläni, että Suomeen muodostuisi kotimaisen jalkapallotutkimuksen avoin, vuorovaikutteinen ja eri toimijoita yhteenkokoava tiedeyhteisö, “suomalaisen jalkapallon piilaakso”. Yhteisön toiminnallinen keskus voisi olla Sami Hyypiä Akatemiassa tai Palloliitossa. Alueellisista piireistä (tai niiden tulevaisuuden vastineista) voisi kehittyä paikallisia ajatushautomoita ja peruskoulutusta järjestäviä yksiköitä, joilla olisi suora keskusteluyhteys keskukseen. Suomalainen jalkapallovalmennus ja koko suomalaisen jalkapallon toimintakulttuuri isä- ja äitivalmentajia myöten voisi ajan myötä tulla tunnetuksi vankasta tutkimukseen perustuvasta tietämyksestään ja osaamisestaan. Eikä tieteen tekemisessä pidä lukkiutua ajatukseen yliopistollisesta instituutiosta tai muodollisista titteleistä. Tiedeyhteisö ei välttämättä tarkoita yliopistoa, vaan se voi olla myös tapa ajatella. Tiedeyhteisö voi kerätä ja tuoda analysoitavaksi olemassa olevaa tieteellistä tietoa. Tiedeyhteisö voi olla avoin ja vuorovaikutteinen jalkapalloilullista ajattelua edistävä ja kokoava voima.
Suomi on koulutuksen ja tutkimuksen kärkimaita maailmassa, joten keinoja ja työkaluja akateemiselle tutkimukselle on jo olemassa. Jalkapallossa olemme kuitenkin luottaneet pitkään vanhoihin tapoihin ja uskomuksiin. On jopa naureskeltu “kirjaviisaudelle” ja akateemikoiden “käytännöstä irrallisille” teoreettisille ajatuksille, vaikka niiden varaan luotetaan kansainvälisesti yhä enemmän myös urheilussa. Jalkapallo on pohjimmiltaan ajattelua ja hyvää pelikäsitystä korostava kollektiivinen älypeli, jossa fyysinen ja tekninen huippusuoritus yhdistyy etevään taktiseen tietoon ja osaamiseen. Siksi siihen kannattaa myös suhtautua samoin; inhimillisenä psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisvaltaisena toimintana, jota voi kehittää tutkimustiedon pohjalta. Voitot saavutetaan kentällä, mutta voittajat kasvatetaan tiedon avulla. Tieto on valtaa – jalkapallossakin.
