Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, opettaja, entinen HJK-juniori, nykyinen Pajamäen Pallo-Veikkojen A-juniorien ja I-tyttöjen valmentaja sekä seuran valmennuspäällikkö. Kumpulainen on kirjoittanut vuonna 2014 ilmestyneen teoksen Jalkapallopääkaupunki.
Merta edemmäs kalaan?
Huuhkajat on kaikkien aikojen aallonpohjassa, liigaseurojen eurotaipaleet ajautuvat karille heti rannasta irtautumisen jälkeen (poikkeuksena hienosti suoriutuva HJK), juniorimaajoukkueiden taipaleet uppoavat karsintoihin ja naiset ovat jääneet rannalle viime vuosien arvokisoista. Seurat kituvat talousahdingossa ja jopa eurocupeihin selviytyneet joukkueet joutuvat pelaamaan kotiottelunsa satojen kilometrien päässä kotikentiltään. Kannattajien ja liiton suhteet ovat tulenarat. Maailmalla naureskellaan, kun miesten maajoukkueen valmentajaa etsitään julkisella avoimella haulla.
Samaan aikaan länsinaapurissa, entisessä emämaassamme, juhlitaan EM-kultaa 21-vuotiaissa miehissä ja 19-vuotiaissa naisissa. Sikäläisissä jalkapallokeskusteluohjelmissa naisten maajoukkueen putoamista “jo” MM-kisojen ensimmäisellä jatkokierroksella (Saksalle!) pidettiin merkkinä pohjakosketuksesta. Malmö FF pelasi Mestareiden liigassa viime kaudella ja muutkin ruotsalaisseurat surffailevat vaivatta jatkoon ensimmäisiltä eurocupien karsintakierroksilta joka vuosi. Pääsarjaseurat pelaavat ottelunsa jalkapalloa varten rakennetuilla toinen toistaan upeammilla stadioneilla, jotka kelpaavat jopa eurocupien finaaliareenoiksi. Sarjaotteluiden katsomoissa intohimoisia kannattajia laulaa viisinumeroinen lukumäärä. Onhan niillä joku Zlatankin vielä.
Joku viisas opetti minulle joskus, että kannattaa oppia parhailta. Olin jo silloin hieman eri mieltä. Mielestäni kannattaa oppia sopivimmalta. Opin hakeminen suomalaiseen jalkapalloon Espanjan tai Englannin kaltaisista jalkapallokulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti etäisistä maista on siksi kaksipiippuista. Kyllä, ne ovat kiistatta alansa parhaimpien joukossa ja heiltä voi oppia paljon, mutta konteksti, jossa niiden jalkapalloilulliset käytännöt ovat syntyneet, ovat vieraita jalkapallokulttuurillemme ja yhteiskunnallemme. Siksi niiden tarjoamaa oppia ei voi siirtää semmoisenaan suomalaisen yhteiskunnan ja jalkapallon olosuhteisiin.
Ruotsi on Suomea lähellä niin maantieteellisesti kuin yhteiskunnallisesti. Ruotsi ei ole samanlainen kuin Suomi, mutta ei myöskään liian erilainen. Itse asiassa en osaa nimetä yhtäkään maata, joka olisi yhtä lähellä Suomea kuin Ruotsi. Ruotsi on myös kokoonsa nähden yksi menestyneimmistä jalkapallomaista koko maailmassa. Voisimmeko siis ottaa enemmän oppia Ruotsista?
Aiemmin olen jo käsitellyt asiaa strategioiden näkökulmasta (lue tästä). Suosittelen jokaista suomalaista jalkapallotoimijaa perehtymään myös esimerkiksi tähän julkisesti saatavilla olevaan Ruotsin jalkapalloliiton pelaajakoulutusta koskevaan asiakirjaan (Lue tästä).
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy pariin asiaan. Ensinnäkin keskiössä on seura (förening). Pelaajalähtöinen pelaajakoulutus lähtee siis hyvin toimivasta seurasta, ei pelaajakeskeisyydestä. Painotusero on huomattava suomalaiseen urheilija keskiössä -periaatteeseen. Toisekseen liiton tarjoama ohjeistus on yksityiskohtainen olematta kuitenkaan toimijaa vähättelevä. Osaamista on jaettava, sillä “vi vill varandras framgång”, haluamme toistemme menestystä.
Ehkä meidän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota seurojen hyvinvointiin. Seurojen toimintaa on tuettava liitto- ja piiritasolta. Seurojen on ilmennettävä voimakkaammin oman alueensa väestöä ja saatava paikalliset ihmiset mukaan toimintaan; ei ainoastaan siksi, että paikalliset liikunnasta innostuneet lapset tarvitsevat elämyksiä, vaan siksi, että urheiluseura itsessään on osa elinvoimaista yhteisöä ja palvelee silloin kaikkien etua. Ruotsissa perusseura on tavallisesti myös monilajinen eikä vain yhteen lajiin erikoistunut. Elinvoimainen seura elää yhteisönsä ja laajuutensa kannattelemana pitkään eikä kuihdu yksittäisten toimijoiden uupuessa.
Ehkä meidän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota seuran, yhteisön, koulun ja perheiden väliseen yhteistyöhön. Urheilun ja urheiluseurojen linkittäminen tiiviimmäksi osaksi koulujen arkea on helpoin keino parantaa seurojen, koulujen ja yhteisöiden saumatonta yhteistyötä. Parhaassa tapauksessa pelaaja saa yläasteikäisenä paikallisseuran monipuolista ja asiantuntevaa lisäohjausta koulupäivänsä aikana, mutta tavallisesti suomalainen yläkoululainen urheilija istuu pulpetissa seitsemän tuntia päivässä ja sen jälkeen pari tuntia bussissa matkalla harjoituksiin. Pelaamisen mielekkyys kärsii, ja Ruotsi pääsee karkuun.
Ehkä meidän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota keskusteluyhteyksien parantamiseen kaikilla toiminnan tasoilla. Jokaisen valmentajan – samankin seuran sisällä – ei tarvitsisi keksiä pyörää uudestaan joka viikko, jos toimivia käytäntöjä jaettaisiin avoimesti luomalla paikallisia, alueellisia ja kansallisia keskustelukanavia ja -mahdollisuuksia. Myöskään sakottaminen, uhkaileminen ja haistattelu eivät edistä yhteistä asiaa jalkapallokulttuurin edistämiseksi. Asioista keskusteleminen ja yhteisten toimintatapojen sopiminen on kaikkien eduksi. Voisiko esimerkiksi julkisuudessa parjattuja – ja sinällään riskialttiita! – soihtuja savuttaa viranomaisten suostumuksella ja valvonnassa katsomon ja kentän välisellä turva-alueella? Esimerkiksi Ruotsissa seuran on mahdollista hakea lupaa pyrotekniikan käyttämiseen viranomaisten asettamien ehtojen ja säännösten puitteissa, vaikka katsomossa soihduttaminen on yhä kiellettyä. Saattaa kuulostaa siltä, kuin asiasta olisi keskusteltu.
Ehkä meidän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota toimijoiden osaamiseen kaikilla tasoilla. Siksi avoimeen hakuun pitäisi julistaa kaikki mahdolliset hallinnolliset toimet jalkapallossa. Huuhkajien päävalmentaja löytyy kyllä ilman julkisuustemppuja, mutta osaavimmat ja innokkaimmat ihmiset pitäisi saada mukaan sinne, missä tarvitaan eniten käytännön toimintaan vaikuttavia toimenpiteitä. Taitavimmat osaajat saattavatkin löytyä oman lajipiirin ulkopuolelta, esimerkiksi markkinointi-, yhdyskuntasuunnittelu-, historia-, kulttuuri- tai opetusalalta.
Ehkä meidän ei pitäisi lähteä merta edemmäs kalaan, vaan käydä ongella läntisellä vastarannalla.
