Viidennentoista pelaajan ongelma

14.8.2013

Kymppipaikka.fin uusin kolumnisti on Harri Kumpulainen – jalkapalloromantikko, entinen HJK-juniori, nykyinen Pajamäen Pallo-Veikkojen B-juniorien valmentaja ja seuran tuleva valmennuspäällikkö. Kumpulainen kirjoittaa sivustolle ajatuksiaan kotimaan juniorijalkapallosta.

Viidennentoista pelaajan ongelma

Syyskausi on käynnissä ja innokkaat nuoret palloilijat valtaavat taas lähikentät. Riemunhuudot kaikuvat korvissa ja kentällä näyttäytyy kirjo suuria tunteita. Kentän laidalla isät ja äidit pureksivat kyntensä verelle ja valmentaja harmaannuttaa ohimoitaan taas hieman lisää. Ilmassa on syksyn tuoksua ja iltavalaistus tuo kansainvälisen suurottelun tunnelman paikalliselle pallokentälle. Kaikki vaikuttaa pelaavan. Vai pelaako sittenkään? Ajatus kaikkien pelaamisesta nousi esiin jutellessani erään lupaavan ja – ennen kaikkea – intohimoisesti harjoittelevan nuoren pelaajan kanssa.

Teini-ikäinen ”Pekka” (nimi muutettu) pelaa erään suurehkon eteläsuomalaisen tavoitteellisen seuran kilpailullisessa joukkueessa ja – omien sanojensa mukaan – ”haluaa tulla ammattilaiseksi”. Pekka on taitava ja verrattain suurikokoinen pelaaja, jonka kasvupyrähdys on ollut nopea ja vaikuttanut motoriikkaan heikentävästi. Pekka on lähtöisin pienemmästä paikallisseurasta, jolla ei ole resursseja ammattitaitoisten valmentajien palkkaamiseen tai määrällisesti ja laadullisesti huipputasoisen toiminnan ylläpitämiseen. Nykyisessä joukkueessaan Pekka harjoittelee aktiivisesti 4-5 kertaa viikossa joukkueharjoituksissa ja harjoittelee myös omalla ajalla, kunhan koulunkäynniltä ennättää ja jaksaa. Pekka on hyvä pelaaja, jopa erittäin hyväksi ja lahjakkaaksi mainittu, mutta on syystä tai toisesta jämähtänyt kovatasoisessa joukkueessaan vaihtopelaajan rooliin. Pekan kohtaloksi on ollut jäädä ”viidenneksitoista pelaajaksi”. Yksitoista parasta pelaa avauskokoonpanossa, ja vaihtopelaajien nokkimisjärjestyksessä Pekka ei ole ensimmäisten joukossa.

Ensimmäisellä kaudellaan joukkueessa Pekka ajatteli, että tunnollisella harjoittelulla paikka avauskokoonpanoon aukeaisi. Saldona kauden mittaan oli peliaikaa satunnaisesti, lähinnä hajaminuutteja otteluiden lopusta. Toisella kaudella tarkoituksena oli yhä harjoitella hyvin ja osoittaa, että pelipaikka kentällä olisi ansaittu. Kausi kuitenkin hurahti läpi ja lämmittelyminuutteja kalkkiviivan tuntumassa tuli enemmän kuin peliminuutteja viivojen sisäpuolella. Kolmannella kaudella Pekan mielessä on käynyt lopettaminen. Naapuriseurojen joukkueet tuntuvat ”liian huonotasoisilta” eikä niihin siirtyminen innosta tavoitteellista pelaajaa. Muut ”hyvät seurat” puolestaan harjoittelevat sen verran kaukana Pekan kodista ja nykyisestä koulusta, että edestakaisiin harjoitusmatkoihin menisi päivittäin pahimmillaan lähes pari tuntia. Sen ajan kun voisi käyttää treenaamiseen, oppikirjojen selaamiseen tai kavereiden kanssa hassutteluun. Suurin osa kavereistakin pelaa nykyisessä joukkueessa.

Pekan tilanne ei ole tavaton, mutta se on esimerkki siitä, että palavasta halusta ja kovasta harjoittelusta huolimatta eteenpäin pääseminen ja kehittyminen on joskus hankalaa. Kilpailu parhaissa joukkueissa on kovaa eikä edes aktiivinen panostaminen välttämättä tuo peliaikaa. Esiin nousee monta kysymystä. Voisivatko alueen seurat tehdä parempaa yhteistyötä ja muodostaa farmiseurasuhteita? Voisiko Pekan nykyinen seura perustaa samaan ikäluokkaan kakkosjoukkueen? Vai pitäisikö Pekan vain siirtyä kauempana harjoittelevaan toiseen seuraan?

Mieleen tulee myös korkealentoisia ajatuksia. Mitäpä jos kaikissa junioripeleissä SM-sarjoja myöten olisi edestakainen vaihtomahdollisuus? Siis nimenomaan vaihtomahdollisuus, ei vaihtopakkoa. Kilpasarjoissa, joissa edestakaiset vaihdot eivät ole sallittuja, vaihtopelaajista yleensä vain ensimmäisinä kentälle vaihdettavat saavat kohtuullisesti peliaikaa. Kokoonpanon viidestoista pelaaja sen sijaan pelaa kentällä jämäminuutit – jos niitäkään.

B-nuorten SM-sarjassa on jo ollut käytössä tapa, jossa pelaajavaihtojen sijaan lasketaan vaihtotapahtumien määrää. Joukkueella on toisella puoliajalla käytössään kolme vaihtotapahtumaa ja jokaisen tapahtuman aikana saa kerralla vaihtaa useampia pelaajia. Tauolla tehtyjä vaihtoja ei lasketa vaihtotapahtumiin, joten teoriassa yhä useampi pelaaja voi päästä pelaamaan yhä enemmän. Myös maalivahdin saa vaihtaa, vaikka joukkue olisi jo käyttänyt vaihtotapahtumansa.

Entä jos edelliset kaksi mallia yhdistettäisiin? Edestakaisen vaihtomahdollisuuden voisi toteuttaa esimerkiksi siten, että vain ensimmäisellä puoliajalla tai tauolla kentältä pois vaihdettu pelaaja olisi mahdollista vaihtaa takaisin kentälle toisella puoliajalla. Pelaajavaihtojen määrää ei olisi rajoitettu, vaan juniorien kilpasarjoissa laskettaisiin vain vaihtotapahtuminen määrä, esimerkiksi nykyinen kolme tapahtumaa toisella puoliajalla.

Viidennentoista pelaajan ongelma on todellinen, eikä vähiten pelaajan omasta näkökulmasta. Ratkaisuvaihtoehtoja on monia, mutta niistä mikään ei takaa parempaa tulosta. Varmaa on vain se, että nyt viidestoista pelaaja turhautuu penkillä istumiseen. Elävästi palaa mieleeni vuosien takainen muistijälki 60 minuutin lämmittelyistä ja vaihtopenkin tikuista omassa takalistossani. Vedenpitävästi ei voi kokeneinkaan valmentaja sanoa, ketkä teini-ikäisistä huipulle tavoittelevista pelaajista saavuttavat tavoitteensa tai ketkä eivät saavuta. Intohimoinen harjoittelu on monesti päihittänyt ”luontaisen lahjakkuuden”. Myös biologisen kehityksen eriaikaisuus aiheuttaa eroja nuorten pelaajien välille, mutta erot ovat yleensä tilapäisiä.

Syksyisessä iltavalaistuksessa läheisellä pallokentällä raikuvat voitonhuudot saattavat peittää alleen sen, että suomalainen jalkapallo on vaarassa menettää Pekan ja mahdollisesti monia muitakin teini-ikäisiä Pekkoja, joiden lopullista potentiaalia emme ehkä koskaan saa tietää.

Harri Kumpulainen

LUE MYÖS:

Gothia Cup Göteborgissa – ”kun ruotsalaisuus menee överiksi”