Luulenpa, että ylpeys olisi toimijoiden päällimmäisin tunne, jos oman suomalaisen paikallisseuran 12-vuotias tähtipelaaja siirtyisi ulkomaiseen akatemiaan, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.

"Värvääjät, namusedät ja pelaajien ryöstäjät!"

Toimiminen suomalaisessa jalkapalloyhteisössä on keskimäärin upeaa. Toiminnassa on mukana innostuneita, optimistisia ja taitavia ihmisiä, jotka haluavat vilpittömästi edistää kotimaisen futiksen tasoa ja menestystä. Joskus yhtenäisyys kuitenkin säröilee. Selvimmin sen olen havainnut junioripelaajien siirtoihin liittyvissä tilanteissa. Suurin osa siirroista tapahtuu yhteisymmärryksessä ja sovussa, mutta aina niin ei käy.

Ei ole tavatonta törmätä tarinoihin, joissa suurseurojen "värvääjät" ja "namusedät" houkuttelevat toisten seurojen parhaita pelaajia omiin riveihinsä kyseenalaisin keinoin "lupauksilla ammattilaisurasta". Tässä jutussa käsittelen yleisellä tasolla junioripelaajien seurasiirtoja. Tarkoitukseni ei ole viitata suoraan yhteenkään pelaajaan, toimijaan tai seuraan. Mahdolliset väärinymmärrykset ja viittaukset yksittäisiin tunnistettaviin toimijoihin eivät ole tarkoituksellisia.

Aluksi kylmä fakta: suomalaisessa jalkapallossa hyvät olosuhteet sekä valmennuksen ja organisaation ammattimaisuus keskittyvät valitettavan harvoihin seuroihin. Toinen tilastollinen seikka: suuresta massasta löytyy todennäköisemmin kyvykkäitä pelaajia kuin pienestä joukosta. Siksi Suomessa tarvitaan niin pieniä kuin suuria seuroja. Suuret seurat saavat eniten huomiota ja menestystä, mutta pienet seurat pitävät jalkapallotoimintaa yllä paikallisissa olosuhteissa myös siellä, missä ei ole huipputason seuroja. Ongelma ei siis ole erikokoisten seurojen olemassaolo, päinvastoin.

Mielestäni suomalaisen jalkapallon yksi suurimmista ongelmista on valmennuksen yleinen epäammattimaisuus. Tätäkään ei pidä ymmärtää väärin; jokainen vapaaehtoinen toimija on arvokas osa suomalaista jalkapalloperhettä ja mahdollistaa vankan harrastajapohjan niin suurilla kuin pienillä paikkakunnilla. Valmentajien kouluttaminen ei takaa ylivertaista huippuosaamista ja mestaruuksia, mutta kyllä siitä pitkässä juoksussa varmasti on etua. Jos ja kun tähdätään pelaajakasvatuksessa huipulle, tarvitaan ammattitaitoa, -tietämystä ja -osaamista sekä riittävät olosuhteet. Tässä suhteessa on oltava realisti: me olemme jäljessä esimerkiksi muita Pohjoismaita.

On todennäköistä, että suurin osa Suomen ammattipelaajista on aloittanut jalkapalloharrastuksensa pienessä paikallisessa kasvattajaseurassa. On kuitenkin varmaa, että lähes kaikki ammattipelaajat ovat jossain vaiheessa junioritaivaltaan siirtyneet suurempiin ja ammattimaisempiin seuroihin. Ongelma ei ole pienten ja suurien seurojen olemassaolo tai edes niiden toiminnan laatuerot. Ongelma on kansainvälisessä vertailussa kyvykkäiden valmentajien vähäisyys. Niin kauan kuin korkeatasoinen osaaminen on keskittynyttä, on kansalliselle huipulle ja maajoukkueeseen pyrkivien päästävä jossain vaiheessa sinne, missä on tarjolla parasta mahdollista valmennusta. Parhaat kerääntyvät esimerkiksi urheilulukioihin ja parhaisiin seuroihin ja akatemioihin. Tuskin formulakuskiksikaan päädytään ajamalla aikuisikään asti viritettyä romuralliautoa paikallisella soramontulla.

On myös hieman ristiriitaista, että kun Ajax, Barcelona, Liverpool tai Bayern München värväävät lapsi- ja nuorisopelaajia ulkomailta, siihen ei suhtauduta meillä välttämättä yhtä kielteisesti kuin kotimaisten suurseurojen pelaajahankintoihin. Hämmennyksen tunnetta lisää sekin, että viime vuosina parhaat suomalaiset juniorijoukkueet ovat todistettavasti olleet suurin piirtein samalla tasolla ulkomaisten nimiseurojen kanssa murrosiän kynnykselle asti - osa jopa edellä niitä! Murrosiässä ulkomaiset suurseurat kirivät etumatkaa suomalaisiin seuroihin, mihin syyt ovat niin moninaiset (olosuhteet, valmennus, yhteiskunnan tuki, koulujärjestelmän rakenne jne.), että se on kokonaan toisen keskustelun aihe.

Luulenpa, että ylpeys olisi toimijoiden päällimmäisin tunne, jos oman suomalaisen paikallisseuran 12-vuotias tähtipelaaja siirtyisi ulkomaiseen akatemiaan. Jostain syystä parhaat kotimaiset seurat eivät saa osakseen vastaavaa ihastelua ja arvostusta, vaikka vielä tuossa ikävaiheessa ne kestävät vertailun eurooppalaisten seurojen rinnalla. (Näkemykseni mukaan erot alkavat kasvaa vasta erikoistumisiässä, yleensä n. 14−16-vuotiaana.) Parhaiden suomalaisten suurseurojen tasapäisyys eurooppalaisten huippujen kanssa ei kuitenkaan ole juurikaan hillinnyt ruohonjuuritasolla pulppuavia puheita "värväyksistä, namusedistä ja pelaajaryöstöistä".

Seurasiirtojakin on monenlaisia ja niitä tehdään moniin eri suuntiin. Pelaajan siirtyminen junioriseurasta ja -joukkueesta toiseen on monelle juniorille askel eteenpäin. Toiselle se mahdollistaa kavereiden kanssa pelaamisen harrastushenkisessä joukkueessa, toiselle se mahdollistaa harjoittelumäärien ja -tehojen nostamisen tavoitteellisessa ja kilpailullisessa joukkueessa. Seurasta ja joukkueesta toiseen siirtymiselle on aina olemassa jokin syy. Tavallisesti syy on henkilökohtainen; pelaaja haluaa mieluisammat edellytykset harrastukselleen. Vaikka seurasiirron tarkoituksena on parantaa pelaajan omia mahdollisuuksia nauttia harrastuksestaan, joku saattaa joutua tahtomattaan kiistakapulaksi väännössä, jossa voimiaan mittelevät pelaajan edusta piittaamattomat intressit. Niin kauan kuin toimitaan sovittujen sääntöjen puitteissa, riitely rikkoo pelaajan etua ja koko suomalaisen jalkapallon etua. Valitettava fakta on, että vain harva seura on riittävän laadukas, jotta pelaaja voi edustaa sitä koko juniori-ikänsä ja nousta kansalliselle huipulle.

Suomalaisen jalkapalloväen on syytä olla iloinen, että me olemme Suomen suurin lajiyhteisö. Meillä on jo nyt paljon ansiokkaasti suoriutuvia pieniä ja isoja seuroja, jotka pystyvät toimimaan yhteistyössä ja siten muodostamaan pelaajalle portaittaisen urheilijan polun ruohonjuuritasolta kohti huippua. On selvää, että meillä on silti haasteita olosuhdekehityksen, valmennusosaamisen ja myös yhteistyön saralla.

Yhteistyöstä on - tai ainakin pitäisi olla - helpointa aloittaa.

Jk. Henkilökohtaisesti kirjoittaja on ollut mukana pelaajasiirroissa junioripelaajana niin pienestä seurasta suurseuraan kuin toisaalta huipputason kilpajoukkueesta alemman tason joukkueeseen. Valmentajana kirjoittaja on toiminut sekä pienen seuran joukkueessa, josta on lähtenyt pelaajia suurseuraan että suuressa seurassa, johon on tullut pelaajia pienestä seurasta.