Juhm / Wikimedia Commons

Sata vuotta palloilua Bolliksella

26.5.2015

Jos minä saisin päättää, historia eläisi arvokkaasti myös nykyisellä Bolliksella. Olisi hienoa, jos Töölön jalkapallostadionia kutsuttaisiin "Bolliksen stadioniksi", kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, opettaja, entinen HJK-juniori, nykyinen Pajamäen Pallo-Veikkojen A-juniorien ja I-tyttöjen valmentaja sekä seuran valmennuspäällikkö. Kumpulainen on kirjoittanut vuonna 2014 ilmestyneen teoksen Jalkapallopääkaupunki.

Sata vuotta palloilua Bolliksella

Astelen kivimuurien välisestä portista sisään. Kävelen katsomon viertä ohi nurmikentän. Kahvi ja makkara tuoksuvat ja hiekka rahisee kenkien alla. Suuntaan kohti ruskeaa kivirakennusta, avaan oven ja nousen kapeat portaat yläkertaan. Ainoa vessa on varattu. Palaan kentän laitaan ja kävelen aurinkokatsomoon. Asetan kankkuni kovalle betonille. (HJK:n ja FinnPa:n pelaajat muuten yhdessä porasivat ja pulttasivat talkootöinä puulankut betonin päälle 1990-luvulla.) Sateen sattuessa tosin juoksen suojaan vanhaan pääkatsomoon, jossa on yleensä arvokkaampi ja hienostuneempi ilmapiiri kuin aurinkokatsomossa. Katsomossa on muutenkin tiivis tunnelma, etenkin HJK–FinnPa-matseissa. Tulostaulu näkyy viereisen kentän päädyssä sadan metrin päässä. Pelaajat saapuvat kentälle katsojajoukon keskeltä. Pilli viheltää, yleisö kohahtaa ja peli alkaa.

Muistikuva on Töölön Pallokentältä, joka kansan suussa taipuu tuttavallisemmin muotoon Bollis. Jokaisella suomalaisella jalkapallon ystävällä on näkemys tai kokemus Suomen legendaarisimmasta futispyhätöstä. Bollis oli suomalaisen urheilun keskus jo ennen kuin Olympiastadion rakennettiin. Sen nurmella katsojia ovat ihastuttaneet ja vihastuttaneet niin kotimaiset kuin ulkomaiset legendat Kai Pahlmanista Ferenc Puskasiin. Sen kentillä on ratkottu kohtaloita ja muutettu urheiluhistorian kulkua.

Bollis perustettiin ”kaaliryssiksi” kutsuttujen venäläisten entiselle kaalimaalle vuonna 1915. Se oli samalla myös Helsingin ensimmäinen nurmikenttä. Pallokentän perustamisen taustalla oli Helsingfors IFK:ssa toiminut Erik von Frenckell, joka oli vuotta aiemmin herättänyt ajatuksen kentän rakentamisesta Töölöön. Frenckellin alkuperäisenä tarkoituksena oli saada kenttä (maa)hockeypelaajien käyttöön, koska hän piti peliä tulevaisuuden lajina Suomessa. Hockey-peli ei kuitenkaan saavuttanut suurta suosiota ja Pallokentän valtasivat jalkapalloilijat.

Yksinoikeutta jalkapalloilijat eivät Bollikseen saaneet. Töölön vihreällä nurmikeitaalla on pelattu monia pallopelejä, kuten pesäpalloa, käsipalloa, lentopalloa, maahockeyta, krikettiä, jenkkifutista ja talvisin jääpalloa ja jääkiekkoa. Olympianäyttämönäkin Bollis on ollut jalkapallo-otteluissa, joita ahtautui seuraamaan jopa 20 000 katsojaa. Tuskin millään muulla kentällä Suomessa on myöskään ratkottu yhtä monia mestaruuksia ja niin monessa lajissa. Onpa Bolliksella myös voimisteltu, pidetty poliittisia messuja ja pyörähdelty musiikin tahtiin tanssipaviljongissa.

Parhaiten Bollis tunnetaan kuitenkin jalkapallosta. 1900-luvun edetessä kentän suuri suosio laittoi nurmen kunnon koetukselle. Nurmi oli jatkuvassa ylikäytössä useiden helsinkiläisten SM-sarjassa pelanneiden joukkueiden yrittäessä löytää harjoitustilaa itselleen ja välillä sitä jouduttiin korjaamaan. Kenttäalue oli muutenkin pidettävä mahdollisimman hyvässä kunnossa. Niinpä Bolliksen tuimat ja ankarat isännät, tri Garoff sekä myöhemmin Lauri Kuosmanen ja Julius ”Julle” Korander, sulkivat portit sateiden tullen. Vuosisadan loppua kohden tilanne vain kärjistyi, kun joukkueet alkoivat harjoitella kahdesti päivässä. Aikoinaan hohdokkaan vihreästä nurmikeitaasta tulikin vuosien kuluessa kulunut ja vanhanaikainen. Sen nurmi oli usein huonokuntoinen ja kenttäaluekin sijaitsi vanhalla, upottavalla suomaalla. Taru kertoo jopa hevosen kärryineen siihen joskus uponneen ja yhä lepäävän nurmen alla.

1990-luvun lopussa Bolliksen vanha pukuhuone- ja huoltorakennus - jossa eri seurojen pelaajat aikoinaan kohtasivat - purettiin Töölön uuden jalkapallostadionin tieltä. Koko Pallokenttä remontoitiin perusteellisesti 2000-luvun alussa. Samassa yhteydessä Urheilukadun puoleiset katsomot ja vanhat sisääntuloportit purettiin. Vanha Bollis väistyi uuden tieltä. Joidenkin mielestä Bolliksen henki katosi remontin myötä. Toisten mielestä remontti takasi Bolliksen jatkon pelikäytössä. Bolliksella pelataan yhä, vaikka sen merkitys Helsingin keskeisimpänä kenttänä onkin haalistunut.

Jos minä saisin päättää, historia eläisi arvokkaasti myös nykyisellä Bolliksella. Olisi hienoa, jos Töölön jalkapallostadionia kutsuttaisiin "Bolliksen stadioniksi". Sonera Stadion on tunnettu nimi, ja yritysnimen käyttö on nykyaikana taloudellisesti järkevää. Bolliksen jalkapallostadion olisi kuitenkin historiallisesti merkittävämpi ja merkityksellisempi; se sitoisi nykyisyyden tiiviimmin historiaan ja paikallisuuteen. Sonera Stadion voi hyvin olla Töölön futispyhätön virallinen nimi, mutta en pahastuisi, jos Bollista ja sen satavuotiasta historiaa korostava nimi vakiintuisi puhekäyttöön.

Ehkä jonain päivänä stadilainen futisihminen voi saapua otteluun Bolliksen stadionille, jossa hän käy ensin stadionin futismuseossa. Museossa on esillä laaja näyttely helsinkiläisen jalkapallon maineikkaasta historiasta. Sen jälkeen klubilaiset suuntaavat seuraamaan Stadin derbyä Klubipäätyyn, viralliselta nimeltään Kai Pahlman -katsomoon. Tähtirintojen kannattajat puolestaan vaeltavat pohjoispäädyn Åke Lindman -katsomoon. Itäkatsomossa, joka on nimetty Aulis Rytkösen mukaan, peliä voi seurata auringonpaisteessa. Pääkatsomo kantaa itseoikeutetusti Erik von Frenckellin nimeä. Yksittäisiä katsomonosia, aitioita ja Bolliksen kenttiä voisi nimetä myös Aatos Lehtoselle, Atik Ismailille, Fredrik Wathénille, Max Viinioksalle, Ragnar Wickströmille, Niilo Tammisalolle, Algoth Niskalle, Frans Karjaginille, Markku Peltoniemelle ja monelle muulle.

Bollis on 100-vuotias. Sen historia on ainutlaatuinen. Tulevaisuuden teemme me.

Muistan, kuinka kerran kauden viimeisen matsin viimeisellä minuutilla, kun Klubi oli varmistamassa mestaruutta, katsomossa lähes kaikki alkoivat huutaa rytmikkäästi yhteen ääneen “Hoo-Jii-Koo, Hoo-Jii-Koo!”. Muistan, kuinka vieressäni istunut vanha harmaantunut herrasmies otti lakin päästään, nousi seisomaan ja huusi muiden mukana. Ilman seuraa ollut mies ei ollut sanonut sanaakaan koko pelin aikana, mutta nyt hän otti muutaman tanssiaskeleenkin ja heilutteli kuin kapellimestari sitä kättään, jossa lakki oli. Hetken kuluttua hän laittoi lakin takaisin päähän ja istuutui. Mies hymyili leveästi ja voisin vaikka vannoa, että hänen silmäkulmassaan oli kyynel. Seuraavalla kaudella en enää nähnyt miestä katsomossa. Ehkä hän koki onnellisen kuoleman talvitauon aikana.

Ylen Elävän arkiston nauha Bolliksen ykköskentällä pelatusta Suomen Cupin finaalista vuodelta 1981: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/06/15/atikin-hattutemppu-cupfinaalissa-1981