Mitä me haluamme?

Mitä me haluamme?

03.8.2016

Suomessa ei ole yleistä näkemystä urheilun suurista linjoista niin koko urheilukentän kuin jalkapallonkaan osalta, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.

Mitä me haluamme?

Tänä kesänä Suomessa on ihasteltu Islannin ihmettä EM-kisoissa ja todettu sen olevan seurausta strategisista valinnoista ja päätöksistä. HJK:n toimitusjohtaja ja entinen huippupelaaja Aki Riihilahti esitti elokuun alussa asiallisen kysymyksen ollessaan vieraana television aamuohjelmassa. Riihilahden näkemyksen mukaan ”Suomessa ei ole keskusteltu siitä, mitä menestyminen tarkoittaa: Onko se harrastamista halvalla lähellä kotia suurissa massoissa vai panostamista kansainvälisesti pärjääviin pelaajiin, seuroihin ja maajoukkueisiin?” Riihilahti myös huomautti, että ”ne eivät ole kuitenkaan välttämättä toisiaan poissulkevia”. 

Riihilahden kommentti herätti lukuisia ajatuksia. Ydinaiheesta olen samaa mieltä: Suomessa ei ole yleistä näkemystä urheilun suurista linjoista niin koko urheilukentän kuin jalkapallonkaan osalta. Viime vuosien julkisuutta saaneet urheilujärjestöjen uudistukset ja työryhmien linjaukset on tehty pienissä piireissä näennäisen yksilöurheilupainotteisesti ja niissä keskitytään panostamaan resursseja vähän joka puolelle, mikä tuottaa tuloksiakin melko vähän ja vähän siellä sun täällä. Koko suomalaisen urheilukentän toimintaan pureutuminen olisi niin iso pala, että keskityn nyt jalkapalloon.
Urheilulajeista jalkapallo on Suomen suurin harrastajayhteisö. Jalkapallolla ei ole kuitenkaan suurta linjaa, joka ohjaisi toimintaa kaikilla tasoilla. Syvällinen strateginen keskustelu siitä, mitä me jalkapallolta haluamme, on yhä käymättä. Luultavasti lähes kaikki haluavat maajoukkueiden pelaavan arvokisoissa ja seurajoukkueiden eurocupien lohkovaiheissa ja junioreiden harrastavan lajia suurissa massoissa lähellä kotia halvalla upeissa olosuhteissa. Niinpä niin, halutaan periaatteessa kaikkea kaikille. On toinen kysymys, mitä näiden asioiden toteutumisen eteen on tehty. Minkä tavoitteiden eteen on tehty valintoja ja minkä ei? Onko edes käyty laajaa keskustelua siitä, mitä me haluamme tavoitella?!

Jos ja kun yhteisistä päämääristä keskustellaan, on keskustelun pohjauduttava faktoihin, tosiasioihin. Entinen presidenttimme Juho Kusti Paasikivi on todennut, että ”kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen”. Värittyneiden mielipiteiden ja huolimattomien heittojen varaan perustuva keskustelu johtaa väärille raiteille. Esimerkistä käy suomalaisen jalkapalloilun lippulaivan HJK:n ”ulkomaalaisuus”, Veikkausliigan ”olemattomat yleisömäärät” tai suomalaisen ”potkupallon huonous” noin yleisesti. Jos keskustelun lähtökohdat ovat tämänkaltaisten pohjattomien mielipiteiden varassa, ei synny järkevää keskustelua eikä hedelmällisiä tuloksia. (HJK:lla on liigan eniten omia kasvatteja liigajoukkueessaan ja se on määritelty Pohjoismaiden parhaaksi kasvattajaseuraksi; Veikkausliigan yleisökeskiarvo on samaa suuruusluokkaa kuin esimerkiksi Kroatian, Bulgarian, Serbian ja Unkarin pääsarjoissa, ja taakse jäävät mm. Islannin, Irlannin ja Slovenian liigat; FIFA-rankingissa Suomen takana puolestaan ”potkupalloilee” n. 150 maata.)

Ensimmäisenä on hyvä pohtia, onko tärkeämpää kohdentaa jalkapallon resurssit suurten massojen halvan harrastuksen ylläpitämiseen vai pienen kilpailullisen joukon päämäärätietoiseen toimintaan. Mielestäni ne eivät sulje toisiaan pois, sillä ne voidaan valjastaa tukemaan toisiaan. Molemmille vaihtoehdoille löytyy tilaa; voisi jopa sanoa, että ne ovat toistensa mahdollistajia. Se ei kuitenkaan onnistu ilman laajaa yhteistä keskustelua ja sopimista. Ruohonjuuritason olosuhteita pitää parantaa, jotta mahdollisimman monella olisi mahdollisuus päästä lajiin sisälle. Myös parhaiden seurojen kilpailutoimintaa huippupelaajien kasvatuksessa pitää tukea, jos haluamme aikuistasolle huippuja. Tällä hetkellä tilanne muistuttaa pahimmillaan sitä, että junioritason ”harraste-” ja ”kilpaseurat” nokittelevat toisiaan ja pyrkivät kampittamaan toistensa tietä menestykseen oman seuran edun nimissä. Molemmat tarvitsevat toisiaan, jos haluamme huippuja. Pienten seurojen on nähtävä kokonaiskuva ja opittava arvostamaan laadukkaiden huippuseurojen pelaajakasvatustyötä, vaikka se tarkoittaisi heidän yksittäisten pelaajiensa siirtymistä ”isompiin kuvioihin”. Isojen seurojen on nähtävä kokonaiskuva ja opittava arvostamaan pienten seurojen tekemää korvaamatonta pohjatyötä niin yksilöiden innostamiseksi jalkapalloon kuin lajin paikallisen ja yhteiskunnallisen aseman kohentamiseksi. 
Yhteinen linjaus edellyttää, että sen takana ovat kaikki tai useimmat toimijat kaikilta toiminnan tasoilta.

On vaikeaa kuvitella kansallista jalkapallon kehitystarinaa ilman kansallista organisointia ja hallinnointia. Paikalliset kehitysaskeleet ovat mahdollisia ilman yhteistä koordinointiakin, mutta ne jäävät yksittäisiksi valonpilkahduksiksi ilman laajan yhteisön tukea. Jos kokonaiskuvassa jatketaan ”niin kuin aina ennenkin”, ovat tuloksetkin niin kuin aina ennenkin. Tällä hetkellä tuloksena on, että harrastajia on verrattain paljon ja että lajia voi harrastaa melko hyvin lähellä kotia suhteellisen halvalla. Näiden seikkojen toteutumiseksi on tehty valintoja, päätöksiä ja käytännön toimenpiteitä. Tehdyt valinnat tuottavat myös nykyisenkaltaisia tuloksia: aseman Suomen suurimpana lajina, jota voi harrastaa lähes kaikkialla Suomessa suhteellisen matalin kustannuksin. Samalla tuloksena on ollut korkeintaan keskinkertaista kansainvälistä menestystä aikuisten tasolla (naisissa ajoittain myös kohtuullisen hyvää menestystä), melko suuri pelaajien lopettamisprosentti murrosiässä ja jonkin verran edistyneimpien seurojen kansainvälistä menestystä juniori-ikäluokissa.

Kansainvälisillä kentillä suomalaisista parhaiten pärjäävät tällä hetkellä junioriseurat, jotka menestyvät kansainvälisissä turnauksissa verrattain hyvin n. 13-14-vuotiaiksi saakka. On tiedossa, että Suomessa ohjatun seuraharjoittelun määrä on melko suuri verrattuna ulkomaisiin huippukasvattajaseuroihin (pohdintaa tästä aiheesta aiemmin: http://kymppipaikka.fi/Tahden-kynasta/Junioriharjoittelun-tuottavuusloikka-ohjausta-vai-innostamista). Jos esimerkiksi Amsterdamin Ajaxissa 12-vuotias juniori harjoittelee seuraharjoituksissa kolme kertaa viikossa ja suomalainen ikätoveri 5-6 kertaa, miksi tulokset aikuisiässä kääntyvät ajaxilaisten eduksi? Mitkä suomalaisen juniorivalmennuksen strategiset tavoitteet ovat? Haluammeko me, että suomalaiset seurat pärjäävät parhaiten juniori-iässä?

Junioreissa maajoukkueiden menestys on ollut viime vuosina yhtä vaatimatonta kuin aikuistenkin. Suomessa jäädään ratkaisevasti jälkeen siis juuri siinä ikävaiheessa, 15-16-vuotiaana, kun aletaan muodostaa maajoukkueita ja panostaa tavoitteellisesti huipulle pääsemiseen. Siinä vaiheessa ulkomaiset huippuseurat alkavat harjoitella yhtä useasti kuin suomalaiset seurat ovat tehneet jo vuosia aiemmin. Onko korkeaa määrää korostava seuraharjoittelu siis aloitettu Suomessa liian aikaisin? Onko suomalainen futaaja ”kansainvälisen uransa piikissä” ennen jo murrosiän päättymistä? Jos haluamme, että junioreiden kehityskaari olisi nousujohteinen ja että kansainvälisen pärjäämisen huippu tavoitettaisiin vasta aikuisiässä, olisi varmasti syytä keskustella merkittävästä  muutoksesta jalkapalloyhteisömme rakenteissa, toimintatavoissa ja -kulttuurissa. Jos tämmöinen keskustelu lajipiireissä on jo käyty tai edes aloitettu, allekirjoittanut on onnistunut missaamaan sen täysin.

Jos haluamme nähdä Huuhkajat ja Helmarit tulevaisuuden arvokisoissa, suomalaisseurat eurocupien lohkovaiheissa ja suomalaispelaajat Euroopan isoissa liigoissa, on löydettävä uusia ratkaisuja. Nykyinen toimintakulttuuri ja -taso ei ole näitä tuloksia onnistunut kiitettävästi tuottamaan eikä todennäköisesti tuotakaan. Jos haluamme pärjätä nykyistä paremmin aikuisten tasolla, on pystyttävä tekemään sitä tavoitetta tukevia ratkaisuja. On yhteisesti keskusteltava ja sovittava painotuksista ja panostuksista esimerkiksi olosuhdekehitykseen (etenkin talviharjoittelu ja vapaasti käytettävissä olevat halvat kentät, esim. koulujen pihoissa) sekä valmennusosaamisen ja -koulutuksen kehittämiseen (ammattitaitoisempia valmentajia kaikille toiminnan tasoille). On mietittävä, minkälaiset kansalliset, alueelliset ja paikalliset hallintorakenteet tukevat seurojen toimintaa ja pelaajakasvatusta, miten isojen ja pienten seurojen paikallista yhteistyötä voi edistää rakenteellisesti, minkälainen koulu- ja monilajiyhteistyö on hedelmällistä pelaajakasvatuksen näkökulmasta ja miten edistetään oikeanlaista kansallisen valmennuslinjauksen kehittämistä (esim. ikäkausittaisen harjoittelun painopisteet ja harjoittelumäärät sekä urheiluteknologian hyväksikäyttö). On myös mietittävä monia muita seikkoja, mutta olennaista on, että niistä todella keskusteltaisiin lajiyhteisössä laajalti, jotta olisi olemassa käsitys siitä, mitä suomalainen jalkapallo tavoittelee ja miten se sitä tavoittelee. Jalkapallon 130 000 harrastajaa voi olla paljon Suomessa, mutta kansainvälisesti se on pisara meressä. Pärjätäksemme meidän on – Islannin tapaan – löydettävä strateginen etu kilpailijoihin nähden.

Pohjimmiltaan tulemme alussa esitetyn ydinkysymyksen äärelle: Mitä me haluamme? Haluammeko harrastaa vai pärjätä? Olen vakuuttunut, että molemmat on mahdollista saavuttaa. On mahdollista ylläpitää laajamittaista ruohonjuuritason matalan kynnyksen toimintaa ja samanaikaisesti ohjata kohdennetusti resursseja huippuvaiheen (15-vuotiaista eteenpäin) kilpailulliseen toimintaan kansallisen toimintastrategian puitteissa. Haluaminen ei vielä takaa tuloksia eikä kaikesta tarvitse olla yhtä mieltä, mutta jostain pitää aloittaa. Jos haluamme pärjätä aikuistasolla kansainvälisesti, on keskustelu suomalaisen jalkapallon strategisista tavoitteista ja mahdollisista muutoksista aloitettava nyt, jotta kilpailullisia tuloksia olisi odotettavissa 5-15 vuoden päästä.