Jos, jos ja jos, mitä jos, pohtii Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.

Mitä jos voisimme valita itse?

Mitä jos jalkapalloa voisi harjoitella kaikissa säissä eikä vesisade tai pikkupakkanen olisikaan (vanhempien mielestä) juniorille syy jäädä pois treeneistä?

Mitä jos juniori saisi mennä itse ja ajoissa jalkaisin, polkupyörällä tai hiihtäen treeneihin kilometrin päässä sijaitsevalle lähikentälle?

Mitä jos kaikilla saman joukkueen junioreilla olisi treeneissä oman seuran vaatetus sen sijaan, että treeniasusteissa näkyy enemmän touhupuiston, ostoskeskuksen ja ulkomaisten ökyseurojen logoja kuin oman seuran värejä?

Mitä jos juniorilla ei olisikaan halvimpia marketin alelaarista löytyviä pelikenkiä, jotka hiertävät ja vääristävät nilkan liikeratoja, sekä palloja, joiden liito- ja pomppuominaisuudet uhmaavat fysiikan lakeja?

Mitä jos treenien jälkeen juniori saisi jäädä kavereiden kanssa kentälle pelailemaan eikä tarvitsisi kiiruhtaa takapenkille autoon, jonka perävalot katoavat treenikentän näköpiiristä 35 sekuntia treenien päättymisen jälkeen?

Mitä jos juniorilla olisi mahdollisuus mennä harjoituksiin iltapäivällä suoraan koulupäivän päätteeksi ennen vanhempien työpäivän päättymistä?

Mitä jos jalkapalloseurat hakeutuisivat läheiseen yhteistyöhön koulujen kanssa eivätkä kieltäisi pelaajiaan osallistumasta koulun liikuntatunneille seuraavan viikonlopun ”tärkeän” D-junioripelin takia?

Mitä jos annettaisiin pelata tosissaan niiden junioreiden, jotka haluavat kilpailla, ja annettaisiin pelailla rennommin niiden, jotka haluavat nauttia kavereiden kanssa touhuamisesta?

Mitä jos juniorin kykyjä ei arvioitaisi tehtyjen ja päästettyjen maalien perusteella?

Mitä jos kentällä tehty virhe ei olisi noloa ja moitittavaa vaan arvokas oppimiskokemus?

Mitä jos juniori saisi itse määritellä, mikä pelissä oli parasta eikä häneltä kysyttäisi, kuinka monta maalia tämä teki tai kuinka monta minuuttia sai peliaikaa?

Mitäs jos seurat kokisivat muut seurat yhteistyökumppaneina eivätkä ”värvääjinä” tai ”puuhastelijoina”, joiden toimintaa on hauskaa haukkua julkisesti?

Mitä jos erotuomari olisi kiitoksen arvoista työtä tekevä jalkapalloihminen eikä julkisen arvostelun kohteeksi joutuva ”umpisokea puusilmä”?

Mitä jos futsal ei olisi loukkaantumisriski, vaan keino kehittää jalkapallotaitoja tai mahdollisuus löytää uusi erikoistumislaji?

Mitä jos juniorivalmentajille pienimmissäkin nappuloissa maksettaisiin ihan oikea korvaus eikä heiltä aina kysyttäisikään, mitä he tekevät työkseen?

Mitä jos valmentajat saisivat valmentaa joukkuetta ja pelaajia, pelinohjaajat tuomaroida peliä, joukkueenjohtajat hoitaa tausta-asioita ja vanhemmat kannustaa katsomossa?

Mitä jos valmentajat opettaisivat pelaajia treeneissä ja antaisivat heille otteluissa mahdollisuuden tehdä omia tilannekohtaisia valintojaan?

Mitä jos valmentajilla olisi enemmän koulutus- ja keskustelumahdollisuuksia?

Mitä jos valmentajat myöntäisivät, että eivät vielä tiedä ja osaa tarpeeksi?

Mitä jos paikallisen seuran edustusjoukkueen peliin voisi mennä ilmaislipun sijaan itse ostetulla lipulla tai kausikortilla?

Mitä jos vesisade ei olisikaan syy jäädä pois pelistä?

Mitä jos edustusjoukkueen kotipelipäivä olisi koko seuraväen yhteinen juhlapäivä?

Mitä jos suomifutis ei olisi etukäteen ja näkemättä arvioituna ”hirveää kuraa”?

Mitä jos epäonnistuneelle syötölle ilkkumisen sijasta hurraisimme hienolle haltuunotolle ja kannustaisimme pelaajia onnistumisiin?

Mitä jos otteluohjelma laadittaisiin siten, että paikallisen seuran kotipelejä ei olisikaan ”säännöllisesti” kolmen päivän, kahden viikon ja puolentoista kuukauden välein aina maanantaisin, torstaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin, ja joskus myös tiistaisin ja perjantaisin, mutta vain harvoin keskiviikkoisin?

Mitä jos stadionilla olisikin katsojia varten useampi kuin yksi kassa myymässä sisäänpääsylippuja, useampi kuin yksi sisääntuloportti avoinna ja useampi kuin yksi kioski palvelemassa jonottajia?

Mitä jos euro-otteluissa lippujen hintoja ei nostettaisi?

Mitä jos maajoukkueen tv-otteluita ei näytettäisi jälkilähetyksenä 1990-luvun suosikkielokuvan uusinnan takia?

Mitä jos otteluiden nettilähetykset näyttäisivät epäsäännöllisesti pysähtelevien kuvasarjojen sijaan sujuvaa ja katkeamatonta liikkuvaa kuvaa?

Mitä jos otteluita edeltävissä ja seuraavissa lehtiartikkeleissa teksti ja analyysit saisivat enemmän palstatilaa kuin valokuvat?

Mitä jos urheiluohjelmien maalikoosteissa ei tehtäisi tehostusmielessä kokeiluja kameran zoomaustoiminnoilla?

Mitä jos satoja ja satoja miljoonia maksavan uuden asuinalueen urheilukentän pinnoite ei olisikaan ”kustannussyistä” hiekkasoraa?

Mitä jos lähikentille rakennettaisiin myös pukukoppeja ja WC-tiloja ja kerhohuoneita paikallisten palloilijoiden käyttöön?

Mitä jos lähikentän maaleja ei kiinnitettäisi lukolla kiinni aitaan?

Mitä jos kentälle ei olisi pääsy kielletty harjoitusvuorojen ulkopuolella?

Mitä jos jalkapallo ja paikallinen seura olisivat kiinteästi osa paikallisyhteisöiden identiteettiä?

Mitä jos Suomi selviytyisi arvokisoihin?

Mitä jos Suomessa olisikin – ihan omien valintojemme seurauksena – rikkaampaa jalkapallokulttuuria?