Lahjakkaita pelaajia tarkkailemassa

Lahjakkaita pelaajia tarkkailemassa

22.8.2015

Pelaajantuntemuksen pitäisi olla pelaajatarkkailun keskeisin tekijä, mutta käytännössä siihen kiinnitetään vähiten huomiota, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, opettaja, entinen HJK-juniori, nykyinen Pajamäen Pallo-Veikkojen A-juniorien ja I-tyttöjen valmentaja sekä seuran valmennuspäällikkö. Kumpulainen on kirjoittanut vuonna 2014 ilmestyneen teoksen Jalkapallopääkaupunki.

Lahjakkaita pelaajia tarkkailemassa

"Pelaajatarkkailu on pelaajien seuraamista otteluissa." Lahjakkaita pelaajia seurataan, kun halutaan seuloa etevimmät edustus-, alue- ja maajoukkueisiin. Hienot harhautukset huomaa kuka tahansa, viidentoista metrin liukutaklaukset erottuvat tavallisista olkapäätaklauksista, eniten maaleja tehneen tunnistaa tilastoista alakoulun matematiikallakin. "Naapuriseuran valmentajan esikoinen on kuulema iskemätön taitoniekka. Ja kyllähän lahjakkaan pelaajan näkee silmällä."

Vai näkeekö?

Urheilullisesta lahjakkuudesta on puhuttu ja kirjoitettu niin paljon, että en pysty tarjoamaan asiaan mitään uutta. Luontaista potentiaalia, paljon harjoittelua, oikea ympäristö, sopiva annos tuuria, onnistuminen oikeassa paikassa. Edustus-, alue- ja maajoukkueisiin valikoituu aina pelaajia, joilla on kykyjä ja taitoja. Parhaat ovat aina parhaita - ainakin silloin, kun parhaimmuus on nähtävissä silmin tai numeraalisista tilastoista. Lahjakkuutta on monenlaista, mutta nopeimmat, vahvimmat ja teknisesti taitavimmat on suhteellisen helppo huomata.

Valikoituuko nuorisoedustusjoukkueisiin ne, jotka ovat parhaita myöhemmällä iällä? Voi olla suhteellisen helppoa erottaa massasta tietyiltä ominaisuuksiltaan "paras", mutta vaikeaa on sanoa, kuka on paras viiden tai kymmenen vuoden päästä. Vaikeaa on tietää, kenestä tulee paras siinä vaiheessa, kun henkiset ominaisuudet nousevat määräävään asemaan. Kuka huomaisi ne, joiden silmissä on suurin palo? Ne, joiden sydän sykkii omatoimiselle harjoittelulle? Ne, jotka ovat valmiita elämään huippu-urheilijan kurinalaista elämää? Ne, jotka eivät vielä nuorena erotu fyysisesti tai teknisesti nopeammin edistyneistä ikätovereistaan?

Opettajan työ on opettanut minulle paljon, mutta mainitsen tässä pari asiaa. Yksi on, että numeroiden ja sanojen muotoon kirjoitettu todistus ei kerro välttämättä mitään oppilaan todellisista kyvyistä menestyä oman mielenkiintonsa ja intohimonsa alalla. Toinen on, että vain riittävä oppilaantuntemus antaa opettajalle eväät auttaa oppilasta nousemaan mestariksi niissä asioissa, jotka ovat oppilaalle itselleen eniten hyödyksi.

Kun pelaajatarkkailija seuraa ottelua, hän arvioi pelaajaa ja näkee tämän suoritukset kuin oppiaineet todistuksessa: harhautukset (10), syötöt (10), laukaukset (10), taklaukset (9) ja maalit (hyväksytty). Keskiarvo: "siirtyy aluejoukkueeseen". Pelaajalle annettavat "numerot pelitodistuksessa" on verrattain helppo arvottaa, sillä kyseiset tekijät erottavat hänet muista silmämääräisen arvion perusteella. Pystyykö pelaajatarkkailija kuitenkaan näkemään muutaman ottelun perusteella syvälle pelaajan silmiin ja havaitsemaan niissä roihuavan palon? Aivan. Ei pysty. Ja kuitenkin aikuisten tasolla parhaat pelaajat ovat lähes poikkeuksetta niitä, joilla on ollut jo nuorena sisäinen intohimo kehittää itseään ja tiettyjä ominaisuuksiaan, vaikka he eivät olisi olleet juniorijoukkueensa "parhaita" pelaajia. Kysykää vaikka Aki Riihilahdelta.

Pelaajantuntemuksen pitäisi olla pelaajatarkkailun keskeisin tekijä, mutta käytännössä siihen kiinnitetään vähiten huomiota. Pelaajien seuraamiseen perustuva tyypillinen pelaajatarkkailu etsii tiettyyn määritelmälliseen muottiin sopivaa pelaajaa: teknistä taituria, voimakasta taklaajaa, nopeaa kuljettajaa, taitavaa syöttelijää, puhdasta potkutekniikkaa. Eli kympin oppilasta, joka on paras ennalta määritellyissä oppiaineissa. Intohimoisinta lajin rakastajaa tai filosofisesti lajiin suhtautuvaa taktista ajattelijaa on vaikeaa tunnistaa kentän laidalta. Hänet pitää oppia tuntemaan. Siksi onkin hieman ironista, että eniten parjatut "lahjakkuudet" - valmentajan ja tämän tuttavien lapset - päätyvät usein edustusjoukkueisiin. Periaatteessa se on täysin perusteltua, sillä heidät myös tunnetaan parhaiten ja heidän kohdallaan tarkkailu perustuu muita pelaajia enemmän pelaajantuntemukseen. Valinnan puolueettomuus on sitten toinen asia.

Olisi kohtuutonta vaatia yksittäiseltä pelaajatarkkailijalta kaikkien vastuualueensa seurojen pelaajien pitkäaikaista seuraamista ja tuntemusta. Yhtä lailla on myös totta, että vanhanaikainen pelaajatarkkailu päästää siivilänsä läpi liian paljon niitä, jotka eivät heti herätä silmämääräräistä huomiota, mutta olisivat henkisen vahvuutensa ansiosta potentiaalisia huippuja myöhemmin. Yhtälö on vaikea. Ehkä askel oikeaan suuntaan olisi kehittää seurojen ja piirien alueellista yhteistyötä, jotta pelaajat ja seurat olisivat tutumpia toisilleen. Esimerkiksi Helsingin alueella voisi olla enemmän piirin organisoimia ja seurojen välisellä yhteistyöllä toteutettuja alueellisia "avoimia talenttileirejä" eri seurojen innokkaimmille pelaajille sen sijaan, että kaikista seuroista kutsutaan kerralla "parhaat" yhteen yhteiseen massatarkkailutilaisuuteen. Niiden pohjalta muodostettujen edustus- ja aluejoukkueiden nimilistat kun tuppaavat olemaan suurten seurojen pelaajilla täytettyjä.

Pelaajatarkkailun haasteena on murtaa silmämääräisen arvioinnin perusongelma. Yksittäisessä tapahtumassa tai ottelussa taitavakaan pelaajatarkkailija ei näe syvälle yksittäisen pelaajan silmiin. Siellä kuitenkin loistaa todellinen lahjakkuus.