Junnufutiksen ongelmat on jo ratkaistu!

Junnufutiksen ongelmat on jo ratkaistu!

06.1.2016

Islannin "menestyksen ratkaisumallissa" on kaksi peruspilaria: olosuhteet ja valmennus, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.

Junnufutiksen ongelmat on jo ratkaistu!

Suomalaisessa juniorijalkapallossa esiintyy ongelmia. Olosuhteet ovat huonot, harrastaminen on kallista, valmennus ei ole innostavaa, harjoituksia on liikaa, pelaajat lopettavat nuorina jne. Optimistille jokainen yksittäinen ongelma ratkaistavissa. Myös moniin suomalaisen junnufutiksen ongelmiin löytyy ratkaisuja. Osa ratkaisuista on jo olemassa. Kyse ei ole pyörän keksimisestä uudelleen, vaan lähinnä naapurin idean lainaamisesta. Junnufutiksen vaihtoehtoista ajattelutapaa voi lähestyä tiedossa olevien ongelmien kautta. Ratkaisujen esimerkeiksi tarjoan Islannin palloilupelimenestyksen taustaselittäjiä sekä yksittäistä kotimaista toimintamallia, jonka soveltaminen laajemmassa mittakaavassa on harkitsemisen arvoista.

Ongelma: "Liian moni pelaaja lopettaa liian aikaisin”

Monet liikuntaa harrastavat lapsen lopettavat säännöllisen liikunnan harrastamisen murros- tai teini-iässä. Syyt vaihtelevat, mutta viime aikoina keskusteluissa on puhuttu etenkin harrastuksen korkeasta hinnasta ja lannistumisesta pelaajan joutuessa tasoryhmäjaottelussa (alempaan) "haastajajoukkueeseen". Luultavasti kaikkialla maailmassa nuoriso löytää urheilun oheen myös muita mielenkiinnon kohteita teini-iässä. Ongelmat ovat isoja eikä niihin ole helppoja ratkaisuja.

Islanti on 330 000 asukkaan saarivaltio, joka on viime vuosina selviytynyt säännöllisesti esimerkiksi käsipallon miesten ja naisten arvokisoihin (pelasi mm. miesten olympiafinaalissa 2008) ja päässyt koripallon miesten EM-kisoihin 2015. Jalkapallossa pieni Pohjoismaa ylsi jatkokarsintaan miesten MM-karsinnoissa 2014 ja lopulta EM-lopputurnaukseen ensi kesäksi. Islannin naiset puolestaan ovat selviytyneet kaksiin edellisiin EM-kisoihin.

Mitä Islanti on tehnyt toisin kuin Suomi? Voisimmeko ottaa mallia Islannista? Islannin "menestyksen ratkaisumallissa" on kaksi peruspilaria: olosuhteet ja valmennus. Julkinen sektori (valtio ja kunnat) on 2000-luvulla panostanut voimakkaasti harjoitteluolosuhteisiin ja kustantanut suurimman osan rakennus- ja ylläpitokustannuksista. Seurauksena Islantiin on rakennettu lukuisia tekonurmikenttiä ja -halleja julkisin varoin. (Julkisten menojen ohjaaminen liikuntarakentamiseen vaikeina taloudellisina aikoina on tietysti epätodennäköistä eikä asia myöskään ole urheilupiirien omassa päätösvallassa.) Pelaajalle harjoitteluolosuhteiden kehittyminen tarkoittaa, että pääsee harjoittelemaan huippuolosuhteissa ympäri vuoden. Vanhemmille se tarkoittaa, että harrastuskustannukset ovat moniin muihin maihin verrattuna halvempia. Urheiluseuroille se tarkoittaa, että taloudellisia resursseja voi keskittää kenttämaksujen sijaan valmennukseen.

Suomen ja Islannin harjoittelukulttuureissa ei välttämättä ole suuria eroja. Molemmissa maissa on lyhyet pelikaudet ja maailman pisimmät harjoituskaudet. Siksi harjoitteluolosuhteet ovat niin keskeisessä roolissa. Islannissakin käytetään harjoittelussa tasoryhmiä, mutta niiden toiminta eroaa huomattavasti Suomen mallista; Islannissa kaikille tasoryhmille tarjotaan yhtä korkealaatuista valmennusta, jolloin hitaammin kypsyvät lahjakkuudet saavat kehittyä omassa luonnollisessa tahdissaan fyysisesti vahvempiaan myöhemmin. Silti he saavat nauttia yhtä korkeatasoisesta valmennuksesta kuin nopeammin edistyneet. Ja koska seurojen rahoista pienempi osa kuluu harjoitteluolosuhteista maksamiseen, jää rahaa valmentajien palkkaamiseen ja kouluttamiseen. Tässä on suuri ero Suomeen. Islannin jalkapallovalmentajat ovat - myös junioritasolla - puoliammattilaisia tai ammattilaisia, jotka ovat suorittaneet vähintään UEFA B -tason koulutuksen. Myös "haastajajoukkueen" pelaajakin harjoittelee siis ympäri vuoden huippuolosuhteissa korkeasti koulutetun valmentajan ohjauksessa. Voisi kuvitella, että se kannustaa jatkamaan myös teininä, vaikka hengailu, musiikki ja ihastukset muuttavatkin kokemusmaailmaa. Voisi myös kuvitella, että potentiaalisten tulevaisuuden huippujen suhteellinen määrä on suurempi kuin mallissa, jossa "haastajajoukkuetta" valmentaa vuoden 1985 lätkän B-junnujen SM-hopean tuomalla uskottavuudella Joren faija Stinde - vaikka hänenkin panoksensa on arvokas!

Ongelma: "Oma päälaji pitää valita liian nuorena"

Monissa harrastuksissa viikoittaiset harjoitusmäärät kasvavat murrosiässä. Esimerkiksi jalkapallossa ns. kilpatason joukkue saattaa harjoitella viisi kertaa viikossa tai jopa useammin. Tällöin pelaajalle aikaa ei juuri jää muille harrasteille. Käytännössä moni pelaaja joutuu siis valitsemaan vain yhden urheiluharrastuksen, etenkin jos niissä muissakin harjoitusmäärät ovat korkeat. Toisena vaihtoehtona on urheilun lopettaminen. Edellisessä kirjoituksessani viittasin ruotsalaiseen Samsyn-malliin, jossa eri lajien keskenään sopimat "korkea- ja matalasesongit" määrittävät pelaajan kulloisenkin päälajin vuodenajan mukaan. Käytännön tasolla homma ei kuitenkaan aina toimi yhtä hyvin. Suomessakin olen tietoinen useista tapauksista, joissa kilpatason joukkueesta nuorelle urheilijalle on sanottu aivan suoraan, että "matalasesongin" harjoituksiin on syytä osallistua, mikäli haluaa olla mukana joukkueessa.

Suomen Amerikkalaisen Jalkapallon Liitto (SAJL) on lähtenyt eri suuntaan. Sen sijaan, että se laittaisi pelaajan valitsemaan päälajinsa, se on tarjonnut vaihtoehtoisen valintamahdollisuuden. Jenkkifutista saavat pelata kaikki alle 13-vuotiaat kaikkien muiden urheilulajien lisensseillä. Pelaajalle se tarkoittaa, että voi kokeilla ja harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Vanhemmille se tarkoittaa, että jokaisesta lapsen harrastuksesta ei tarvitse maksaa erillistä lisenssiä. Urheiluseuroille se tarkoittaa, että potentiaalisia uusia harrastajia on enemmän.

Voisiko vastaavanlainen lajien välinen yhteislisenssi olla yksi ratkaisu harrastamisen liian aikaisen yksipuolistumisen ongelmaan? Luonnollisia yhtymäkohtia lajien välillä on erityisesti niissä lajeissa, joissa harjoitteluolosuhteet voivat olla samoja. Jalkapallon kanssa kyseeseen voisivat tulla esimerkiksi jenkkifutis, rugby, lacrosse, maahockey, pesäpallo ja myös jääpallo. Futsalin kanssa yhteistyölajeiksi sopisivat ainakin kori-, lento- ja käsipallo sekä salibandy. Eikä yhteistyön tarvitse olla liittotasoista. Myös seurat voivat solmia yhteistyökuvioita alueellisesti ja paikallisesti, jolloin etenkin eri vuodenaikoihin keskittyvät kilpailukaudet voivat täydentää toisiaan eri lajien urheiluseurojen yhteisellä sopimuksella.

Edellä esitettyihin ratkaisumalleihin voisi lisätä vielä harjoitusten sijoittamisen koulupäivän yhteyteen: http://kymppipaikka.fi/Tahden-kynasta/Taydellinen-maailma-Urheilu-ja-koulu-ne-yhteen-sopii.
Tällainen monivivahteinen ajatusrakennelma on ehkä lievästi utopistinen malli toteuttavaksi yhtenä kokonaisuutena tai kansallisena toimintatapana, mutta toisaalta sen yksittäiset osat ovat jo käytössä erillisinä rakenteina eri puolilla. Onko paloista mahdollista koota suomalaisen junnufutiksen ratkaisumalli? Ehkä edistys lähtee rohkeista ruohonjuuritason kokeiluista.