Pelaajien pysyväluontoinen jakaminen "hyviin" ja "huonompiin" voi olla ongelmallista, vaikka tausta-ajatuksena olisikin antaa kullekin tasonsa mukaista toimintaa, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.

Edari vai redari? Mitä pitäisi ajatella junioripalloilun tasoryhmistä?

Junioripalloilun yksi tunteita herättävimmistä teemoista on pelaajien jakaminen tasoryhmiin. Kokemusteni perusteella se herättää tunteita erityisesti kentän laidalla vanhempien keskuudessa. Sen sijaan − myös kokemusteni perusteella − pelaajien keskuudessa on yleensä huomattavasti vähemmän erimielisyyksiä siitä, ketkä joukkueessa ovat "tasokkaita" ja ketkä "vähemmän tasokkaita". Onko tasoryhmäajattelu siis enemmän aikuisten kuin lasten ongelma? Vastaukset varmasti vaihtelevat joukkuekohtaisesti, mutta tässä yhteydessä käsittelen tasoryhmiin liittyviä näkökulmia yleisellä tasolla.

Ensimmäisenä on järkevää tehdä jako tasoryhmien ja tasojoukkueiden välillä. Tasoryhmät ovat tilapäisiä harjoituksissa muodostettavia koostumuksia, jotka ovat tasollisesti sisäisesti tasaisia. Kukin harjoittelee siis vertaistensa kanssa ja saa näiltä sopivantasoista vastusta. Tasojoukkueet puolestaan ovat ottelutapahtumiin muodostettuja porukoita, jotka ovat yleensä ajallisesti kestävämpiä ja joskus myös koostumukseltaan pysyvämpiä kuin harjoituksissa tehdyt ryhmäjaot, jotka voivat periaatteessa vaihdella jopa saman harjoituskerran aikana.

Pelaajien pysyväluontoinen jakaminen "hyviin" ja "huonompiin" voi olla ongelmallista, vaikka tausta-ajatuksena olisikin antaa kullekin tasonsa mukaista toimintaa. Erityisesti kasvuiässä yksittäisen pelaajan taso ja pelaajien väliset tasoerot ovat jatkuvassa muutoksessa. Suurin poru aiheutuukin juuri tasojoukkueista, sillä jaotteleva eriyttäminen johtaa yleensä kahden eritasoisen joukkueen muodostamiseen. Tämä jako näyttäytyy helposti erotteluna "hyviin" ja "huonoihin", voittajiin ja häviäjiin. Näkemystä tukee myös se, että ns. "kilpajoukkue" pelaa tavallisesti korkeammassa sarjassa kuin "haastajajoukkue". Valitettavan usein joukkueiden nimetkin heijastelevat jakoa "kilpailijoihin" ja "haastajiin". Kilpailijat saattavat alkaa leijua ja haastajat saattavat lannistua. Tai sitten motivoituneet saavat enemmän kiritysapua kehitykseen ja hitaammin edistyvät saavat kehittyä rauhallisemmassa tahdissa.

En osaa sanoa, onko tasojoukkueiden muodostaminen hyvä vai huono asia, sillä kaikki riippuu tavasta, joilla tasoryhmiä ja -joukkueita johdetaan ja valmennetaan. Niin onnistuneita kuin epäonnistuneita esimerkkejä tasojoukkueista löytyy varmasti suomalaisesta junioripalloilusta useita. Sen sijaan tasoryhmien käyttäminen harjoituksissa on toiminnan mielekkyyden kannalta järkevää, joskus se on jopa kaikkien pelaajien motivaation ylläpitämisen kannalta välttämätöntä. Ei kukaan vaadi koulussakaan, että lukutaidottoman koululaisen pitää saada lukea kirjoja samassa lukupiirissä kuin lukutaitoinen toinen oppilas.

Toistaiseksi olen toistanut näkemyksiä, joista on kirjoitettu ja puhuttu lukuisia kertoja eri yhteyksissä. En kehota yhtäkään valmentajaa muodostamaan tai olemaan muodostamatta tasojoukkueita. En kehota yhtäkään pelaajan vanhempaa arvostelemaan tai olemaan arvostelematta lapsensa valmentajan ratkaisuja. Kannustan kuitenkin jokaista junioritoiminnassa olevaa miettimään muutamia kysymyksiä:

1. Mikä on lapsen harrastuksen tarkoitus? Onko tarkoitus saavuttaa voittoja ja nostattaa paremmuuden avulla lapsen ja ehkä valmentajan ja vanhemmankin itsetuntoa? Onko tarkoitus vältellä pettymyksiä? Onko tarkoitus saavuttaa vanhempien omia unelmia ja tavoitteita? Vai voisiko junioriurheilulla olla muita, syvällisempiä tarkoituksia? Joukkueurheilu on erinomainen mahdollisuus opetella terveitä liikunnallisia elämäntapoja, yhteisöllisyyttä, yhteistyötä ja sääntöjen noudattamista. Se on hyvä paikka oppia ymmärtämään oman ahkeruuden merkitystä asetettujen tavoitteiden saavuttamiselle. Ja pettymysten välttelemisen sijaan lapselle saattaa kuin saattaakin olla hyväksi, että pettymysten (ja myös onnistumisten) aiheuttamia tunteita oppii käsittelemään junioriurheilussa melko turvallisessa ympäristössä.

2. Kenen tavoitteiden mukaan harrastustoimintaa johdetaan? On hyvä miettiä, missä määrin joukkueen toimintaan vaikuttavat vanhemmat toiveineen. Vanhemmat maksavat lastensa harrastamisen, joten heidän on perusteltua saada rahoilleen myös vastinetta. Tässä kohtaa kuvaan astuu valmentajan rooli. Jos valmentaja on ammattitaitoinen, suhtautuu tehtäväänsä itsekriittisesti ja perustelee toimintansa ja valintansa niin itselleen kuin muille, ollaan hyvällä polulla. Jos valmentaja itse lähestyy junioripalloilua voittojen ja pokaaleiden tavoittelemisen näkökulmasta, voi olla, että pelaajien (taidollisen, tiedollisen ja ajatuksellisen) kehittämisen näkökulma jää taka-alalle. Kasvatuspsykologisesta näkökulmasta tarkasteltuna on järkevämpää pyrkiä onnistumiseen kuin menestymiseen, sillä onnistumisen tavoittelu ohjaa rehellisyyteen. Menestymisen tavoittelussa tarkoitus pyhittää keinot.

3. Voisiko lapsilla olla enemmän sananvaltaa tasojen muodostamisessa? Vanhempien ja valmentajien sijaan voi olla paikallaan antaa lapsille mahdollisuus asettaa joukkueen tavoitteet ja vaikuttaa mahdolliseen tasojaotteluen. Kokemusteni perusteella lapset pystyvät pääsääntöisesti tulkitsemaan hyvin joukkueen sisäisiä sosiaalisia ja myös pelitaidollisia suhteita. Hyvin harvoin lapsilla on voimakkaasti muiden pelaajien näkemyksistä poikkeava näkemys omasta ja muiden pelaajien kyvyistä. Olen ollut itsekin pelaajana mukana juniorijoukkueessa, jossa pelaajat kokoontuivat rinkiin ja kertoivat kasvotusten joukkueen muiden pelaajien läsnäollessa oman näkemyksensä siitä, kuuluisiko heidän pelata "kilpajoukkueessa" vai "haastajajoukkueessa". Aika on hieman hämärtänyt tarkkoja muistikuvia, mutta muistaakseni kaikki pelaajat arvioivat oman tasonsa samalla tavalla kuin valmentajat olivat omiin papereihinsa kirjanneet. Joka tapauksessa tasojoukkueissakin on syytä pitää ovet auki molempiin suuntiin, jotta muutokset motivaatiossa ja kehittymisessä tulevat huomioiduiksi. Erityisen tärkeää on tarjota kaikkien tasojen pelaajille yhtä laadukasta valmennusta, sillä jotkut pelaajat kypsyvät hitaammin ja myöhemmin kuin toiset. Ketään tasosta riippumatta ei kannata rajata parhaan mahdollisen valmennuksen ulkopuolelle kasvuiässä.

4. Voisivatko tasojoukkueiden nimet olla neutraaleja? Jako kilpajoukkueeseen ja haastajajoukkueeseen on helppo tulkita kielteisessä mielessä leimaavaksi. Kilpajoukkueen pelaajien ja näiden vanhempien keskuudessa jako nähdään tavallisesti onnistuneena, mutta haastajaporukassa näkemys on harvoin yhtä auvoinen. Ehkä voisi olla järkevää poistaa kokonaan etuliitteet "edustus-" tai "kilpa-" juniorijoukkueiden nimistä ja korvata ne neutraaleilla sanoilla. Monet seurat käyttävät väri- ja eläinaiheisia nimiä ja jotkut ovat ottaneet lisäliitteeksi ulkomaisen seuran nimen. Tässäkin tapauksessa lasten omat nimiehdotukset on varmasti järkevää ottaa huomioon. Sen lisäksi, että lapsilla on usein mahtavia ideoita, jos heitä vain kuunnellaan, heistä on varmasti mukavaa pelata juuri itse nimetyssä, omimmassa omassa jengissä!

5. Olisiko mahdollista poistaa tasoajattelu kokonaan junioripalloilusta? Taitavakaan valmentaja ei pysty erehtymättä näkemään kaikkien pelaajien taidollista ja kehityksellistä potentiaalia, sillä pelaajat kehittyvät eri tahtiin erityisesti murrosiässä. Ikäluokkaperusteisissa sarjoissa alkuvuodesta syntyneet ovat yleensä yliedustettuina kilparyhmissä, aluejoukkueissa ja maajoukkueissa. Ikäluokkamallissa valitettavan moni potentiaalinen lahjakkuus jää edustustehtävien ulkopuolelle fyysisten tekijöiden vuoksi. Pelaajat ovat aina motivaatioltaan, taidoiltaan ja kehitykseltään eritasoisia, joten tasoajattelua ei välttämättä voida täysin poistaa. Sen sijaan tasojaottelua voisi yrittää kehittää fyysisten ominaisuuksien pohjalta. Voisiko esimerkiksi 11−14-vuotiaiden junioreiden palloilussa jakaa sarjatasot ikäluokkien sijaan painon mukaan? Saman painoluokan sisällä fyysisyys ei olisi merkittävin pelaajien tasoa erotteleva tekijä, vaan huomio kiinnittyisi korostetusti pelaajan taito-ominaisuuksiin ja pelikäsitykseen. Toki on mahdollista, että myös painoluokkien sisällä alkaisi muodostua kiistanalaisia kilpa- ja haastajaryhmiä, mutta ainakin niiden muodostamisperusteet liittyisivät enemmän taidollisiin eroihin kuin syntymäajankohtaa ja fyysisyyttä suosivassa ikäluokkamallissa.

Keskustelu tasoryhmistä ja -joukkueista jatkuu varmasti niin kauan kuin junioripelejä pelataan. Haluan uskoa, että valmentajat tekevät parhaansa ja että vanhemmat suhtautuvat joukkuetoiminnassa oikeudenmukaisesti kaikkiin pelaajiin. Lopulta täsmällisin vastaukseni kysymykseen tasoryhmien mielekkyydestä on, että paras keino varmistaa mahdollisimman laadukas ja oikeudenmukainen toiminta junioripalloilussa on kouluttaa valmentajista yhä osaavampia, kyvykkäämpiä ja valmennusfilosofialtaan syvällisempiä.

Ehkä tasoryhmiä pitäisi muodostaa pelaajien sijaan valmentajille − ainakin siihen asti, kunnes kaikki valmentajat ovat muodollisesti päteviä.