Nykyisen 30-vuotiaan huippupelaajan näkökulmasta tämän päivän olosuhteet ja valmennustietous tulivat liian myöhään. Mitä todennäköisimmin keskiverto suomalainen huippu ei ole omina juniorivuosinaan kuullutkaan positiivisesta peliasennosta tai vahvistanut kehossaan loukkaantumisia ehkäiseviä syviä tukilihaksia, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.

Asioita, joita ei tule ajatelleeksi

Miten usein ajattelemmekaan, että tärkeää on se, mitä tapahtuu tässä ja nyt. Miten harvoin ajattelemmekaan, että se, mitä voimme tehdä ja saavuttaa nyt, on seurausta siitä, mitä teimme eilen?! Tämä saattaa kuulostaa filosofiselta eikä vaikuttaisi liittyvän millään tavalla jalkapalloon, mutta jatkan hieman ja tarkennan.

Huuhkajat lentää siipirikkona. Helmarit huhuilee mollisointuja. Suomalainen huippujalkapallo ei saavuta oikeastaan millään saralla menestystä, jota lajin ystävät haluavat, toivovat ja odottavat. Syy ei välttämättä ole tässä päivässä; syy on eilisessä. Siksi meidän pitää oppia eilisestä, katsoa mitä on tehty, miten ja missä on tehty, ja kirjoittaa uusia sivuja tulevaisuuden suomalaiseen jalkapallohistoriaan.

Otetaan esimerkiksi tämän päivän suomalaisen huippupelaaja, joka on nyt 30-vuotias ja uransa huippuvaiheessa. Hän pelaa huipulla aikana, jolloin suomalaisessakin juniorijalkapallossa puhutaan yleisesti akatemioista, urheiluteknologiasta, kasvatuspsykologiasta, Sami Hyypiä Akatemiasta, Ekkonosta ja kehonhallinnasta. Kouluissa järjestetään aamutreenejä ja koulutetut juniorivalmentajat, jotka valmentavat nappuloita ammatikseen, ovat saaneet vaikutteita ulkomaisilta huippuasiantuntijoilta. Kuitenkin tuo tämän päivän 30-vuotias pelaaja on ollut juniori-ikäinen 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Jotta ymmärtäisimme tämän päivän menestystä, meidän on katsottava, miltä pelaajan arki – ja koko suomalaisen jalkapallon arki – näyttäytyi silloin, kun tuo pelaaja oli kasvamassa tämän päivän huipuksi.

Kun muistelen 1990-luvun lopun Suomea, muistan ainakin sen, että…
…juuri kukaan ei puhunut pelaajakehityksessä ”pelaajan polusta”, harjoittelun fyysisistä herkkyyskausista tai pedagogisesta lähestymistavasta.
…juuri kukaan ei puhunut kehonhuollossa syvistä vatsalihaksista, tukilihasten vahvistamisesta tai lapapidosta.
…lähikentällä oli ympäri vuoden hiekkapinnoite ja seuraavaksi lähimmällä kentällä alustana oli liukas ja kova hiekkatekonurmi.
…talvella ei juuri ollut tekonurmipohjaisia lämmitettäviä jalkapallohalleja junioreiden käyttöön.
…talvisin ei pelattu futsalia, vaan koulujen liikuntasaleissa lauottiin puolapuihin keltaista karvapalloa, joka liukui parketilla kuin luistin jäällä.
…valmentajat tulivat treeneihin suoraan päivätyöstään eikä kukaan ollut saanut omaa peliuraansa syvällisempää valmennuskoulutusta.
…kansainväliset kontaktit tarkoittivat yhtä peliä vuodessa Helsinkin Cupiin saapunutta brasialialaista vastustajaa vastaan Käpylän Raviksen perunapellolla.

Nykyisen 30-vuotiaan huippupelaajan näkökulmasta tämän päivän olosuhteet ja valmennustietous tulivat liian myöhään. Mitä todennäköisimmin keskiverto suomalainen huippu ei ole omina juniorivuosinaan kuullutkaan positiivisesta peliasennosta tai vahvistanut kehossaan loukkaantumisia ehkäiseviä syviä tukilihaksia. Olikohan kukaan kuullut edes turf-kengistä?

Ja tässä kohtaa Pena Suonenjoelta sanoo, että ”eivät olleet Litmanen ja Hyypiäkään”. Pena on oikeassa, luultavasti eivät olleetkaan. On kuitenkin toinen kysymys, oliko kukaan heidän aikalaiskilpailijoistakaan ja jos oli, liikkuiko tieto kaukaiseen Suomeen saakka. Tässä tulee asian pihvi: Suomalaisella jalkapallolla on tänä päivänä käytössään lähes kaikki samat työkalut ja valmennuksellinen tietotaito kuin ulkomaisilla kilpailijoillamme. Maailma on auki vaikutteiden saamiselle ja hakemiselle. Monet nuoren polven valmentajamme toimivatkin samoilla metodeilla ja ajattelevat jalkapallosta samalla tavalla kuin ulkomaisten huippuakatemioiden valmentajat. Hyvä valmentajuuden merkitystä ei voi korostaa liikaa, sillä yksikään pelaaja ei nouse huipulle yksin. Huipulle johtava pelaajapolku voi toteutua vain osaavassa ja laadukkaassa valmennuksessa. Sitä ei aina tule ajatelleeksi.

Yksi suuri este pelaajakasvatuksessa (ja myös seurakehityksessä) on ollut ajastaan perässä laahannut olosuhdekehitys, jossa on onneksi otettu merkittäviä edistysaskelia 2000-luvulla. Siitä huolimatta läheskään kaikki juniorit eivät vielä tänä päivänäkään pääse harjoittelemaan parhaille kentille, puhumattakaan lämmitettävistä tekonurmipohjaisista halleista talvisin. Siinä, missä Suomessa on – jo 1900-luvun loppupuolella rakennettu – maailman toiseksi laajin jäähalliverkosto asukasta kohden, jalkapallo-olosuhteissa, erityisesti talviolosuhteissa, emme todellakaan ole olleet maailman terävimmässä kärjessä. Tilanne on kuitenkin huomattavasti parempi nykyään kuin 30-vuotiaan huippupelaajan juniorivuosina. Sitä ei vain tule ajatelleeksi, että 2000-luvun lapset eivät innostu 1970-luvun olosuhteista.

Ajatellaanpa seuraavaksi uuden sukupolven valmentajiemme ohjauksessa kasvavaa junioria, esimerkiksi tällä hetkellä 10-vuotiasta peippailijaa. On mahdollista, että hän on saanut valmennusfilosofisesta näkökulmasta ikätasolle tarkoin pohdittua ja pelaajan omaa kognitiivista ajattelua kehittävää liikunta- ja jalkapallo-ohjausta valmentajaltaan ja seuransa valmennuspäälliköltä, jotka molemmat ovat alansa koulutettuja ammattilaisia. Mahdollisesti hänen seuraharjoituksistaan yksi tai useampi viikkokerta tapahtuu talvisin seuran omassa tekonurmipinnoitteisessa lämmitettävässä kuplahallissa. Todennäköisesti hänen koulussaan noudatetaan ”liikkuvan koulun” periaatetta, jonka mukaisesti tarkoitus ei ole istua 5-6 tuntia koulupäivän aikana puisella tuolilla. Hän on saattanut saada kokemusta ulkomaisista vastustajista esimerkiksi Viron tai Ruotsin turnauksessa. Internetin syövereistä hän on etsinyt ja löytänyt vinkkejä kikkoihin, joita maailmantähdetkin tekevät.

Seuraavien vuosien aikana, jolloin juniorin tie vie kohti huipputasoa, hän saattaa käydä ulkomaisissa turnauksissa pelaamassa maailman nimekkäimpien seurojen juniorijoukkueita vastaan. Hän saattaa opiskella ylä-asteella ja toisella asteella urheilupainotteisessa koulussa, jossa on mahdollista saada ammattitaitoisesti ohjattua treenausta koulupäivän yhteydessä. Ehkä pelaaja käy harjoittelemassa kotimaisissa tai ulkomaisissa huippuakatemioissa. Tottakai on mahdollista, että hän lopettaa pelaamisen ja ryhtyy kirjallisuuden nobelistiksi. Tai sitten hän jatkaa harjoittelemista ja nousee huippupelaajaksi.

Pelaajakasvatus ei kuitenkaan tapahdu muutamassa vuodessa. Tarvitaan aikaa, paljon aikaa. Jos valmennus ja olosuhteet laitetaan kuntoon nyt, eivät maajoukkueet liitele arvokisoihin vielä viiden vuoden päästä. Tämän päivän 10-vuotias nappula, joka on saanut nauttia taaperoiästä asti tiedostavasta valmennuksesta ja kehittyneistä olosuhteista, on huippuvaiheessa vasta 2030-luvulla. Sitäkin ennen huippuvaiheeseen toki kasvaa ikäluokkia, joilla on ollut mahdollisuus saada vastaavat edellytykset edetä pelaajapolullaan huipulle. Me kotimaisen jalkapallon ystävät voimme toivoa kansainvälistä menestystä siis jo ennen 2030-lukua. Toisaalta jos jatkamme ”niin kuin aina ennenkin”, myös tulokset ovat ”niin kuin aina ennenkin”. Sitä ei vain tule ajatelleeksi.

Huuhkajat ei voittanut yhtään maaottelua vuonna 2016, ja Helmarit menetti varmalta näyttäneen EM-kisapaikan viimeisissä karsintaotteluissaan. Tämä ei kuitenkaan pohjimmiltaan johtunut asioista, jotka tapahtuivat vuonna 2016. Se on seurausta suomalaisen jalkapalloperheen lähihistoriasta, tehdyistä ja tekemättä jääneistä teoista, ja puitteista joita emme ole halunneet tarpeeksi paljon. Tulevaisuus tehdään tänään. Ja tulevaisuus, joka tehdään tänään, korjataan satona 2020- ja 2030-luvulla. Ehkä voimme jo tänään varmistaa sen, että Huuhkajat ja Helmarit pelaavat tulevaisuudessa säännöllisesti EM- ja MM-kisoissa.

Sitä tulee kyllä ajateltua melko usein.